Kokemuksia sairaanhoidon linjauksista

Isäni, 80 vuotta huomenna, joutui keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan yllättäen sunnuntaiaamuna. Tilannetta vaikeutti lisäksi se, että ilmeisesti Parkinsonin taudit lääkkeet olivat jääneet ottamatta edellisiltana ja yöllä tautiväsymyksen takia, ja hän oli hyvin jäykkä ja tuskin puhekykyinen. Vielä edellispäivänä järki oli luistanut hyvin eikä erityisiä muistiongelmia ollut ollut. Vain liikkuminen oli Parkinsonin taudin vuoksi vähän vaikeaa.

Sairaalassa olo ei helpottanut. Päällisin puoli isä vaikutti tyypilliseltä vanhuspotilaalta; kommunikoimattomalta ja loppuunpalaneelta. Yllätys oli silti suuri, kun sairaskertomuksesta löysimme lääketieteellisin perustein tehdyn elvytyskiellon. Kielto varmaankin oli perusteltu, mutta olisi edes tyyliin sopinut informoida omaisia tällaisesta. Lisäksi mistään ei käynyt ilmi niitä perusteita, joilla päätös oli tehty.

Sitten alkoi sydän pettää, ja isä siirrettiin toiseen sairaalaan saamaan parempaa hoitoa. Osastonlääkäri seurasi tilannetta ja konsultoi ensin kardiologia. Tämä ilmoitti että takaisin lähettävään sairaalaan vaan - käytännössä kuolemantuomio. Tilanne tulikin sitten todella pahaksi ja siirto peruttiin. Paikalle tuli anestesiologi pohtimaan tilannetta. Hetken tutkailtuaan totesi että voitaisiin kokeilla tiettyä hoitoa. Kuin ohimennen hän kysyi potilaan vointia ennen sairaalareissua. Kerroimme, että pari viikkoa sitten oli käyty hautajaisissa ja on pärjännyt yksin kotona ja on ratkottu akateemisia asioita vielä tammikuussa. Lisäksi veljeni toi esiin lääkäritaustansa.

Hoito tehosi, ja akuutti tilanne saatiin ratkaistua. Isän henki pelastui tässä tilanteessa; pystyttiin ostamaan lisää aikaa keuhkokuumeen nujertamiseksi. Emme kuitenkaan voineet välttyä ajatukselta, että hoitopäätökseen vaikutti lähes ratkaisevasti potilaasta kerrottu tausta ja sukulaisen status.

Tietynlaisen huipennuksen hoitoskeemaan saimme sitten osastolla. Isä ei pystynyt nielemään, eikä Suomessa ole käytössä suonensisäisiä Parkinson-lääkkeitä. Kaikesta näki että Parkinsonin taudin aiheuttama jäykkyys oli todella vakavaa. Tiedustelimme mahdollisuuksia lääkitä varovasti suun kautta, mutta vastauksena vain todettiin että potilas kieltäytyy ottamasta lääkkeitä. Siis kieltäytyy, tajuton ihminen? Ruokaa tai ravintoliuosta ei oltu annettu viikkoon.

Veljeni selvitteli toisen sairaalan päivystävältä neurologilta, voidaanko Parkinson-lääketabletteja liuottaa veteen ja antaa suun kautta ruiskulla. Näin kerrottiin toisessa sairaalassa toimittavan säännöllisesti tajuttomien kanssa. Idea esiteltiin vastuulääkärille, joka piti sitä hyvänä ja kirjautti sen potilaskertomukseen ja hoitosuunnitelmaan. Sairaanhoitaja toi liuotetun lääkkeen ja ruiskun, jätti ne meille ja POISTUI paikalta. Varovasti saimme lääkkeen annettua, ja se vaikutti nopeasti. Saimme vielä yhden hetken isämme kanssa ja pystyimme vielä viettämään 80-vuotissyntymäpäivää mm. tervehdyksiä hänelle lukien. Lopulta isä kuoli seuraavana päivänä.

Kaikki nämä tapaukset ovat kiinnostavia mutta karmaisevia esimerkkejä hiljaisesta hoitotyön priorisoinnista, suhdetoiminnan tärkeydestä ja siitä vallasta, jota lääkärit ja hoitohenkilökunta käyttävät. Ilmeisesti sairaala on monille kuolevien ihmisten läpikulkupaikka ja työ lähinnä ihmisten alasajoa.

Kuka määrittelee, miten tällaista valtaa käytetään? Todennäköisesti ei kukaan. Mikä on siis potilaan oikeusturva? Millä perustein päätetään, kenen elämä on pelastamisen arvoinen? Käsitykseni mukaan kysymys on aivan liian arka että kukaan uskaltaisi yksin linjata mitään. Lienee siis niin, että yksittäiset lääkärit tekevät tällaisia päätöksiä oman, eri lähteistä ammennetun kokemuksen ja mallien pohjalta. Yksittäisen potilaan kannalta toiminta on varmaankin perusteltua, mutta entä kun toimintaa tarkastellaan maanlaajuisesti? Toteutuuko yhdenvertaisuus?

Kysymykset ovat vaikeita eikä niihin varmaankaan koskaan löydetä täydellisiä tai perusteltuja vastauksia. Tämä kokemus oli kuitenkin pöyristyttävä. Tai ehkä olin vain naiivi.