Luin mielenkiinnolla Minna Lindgrenin kolumin pääsiäisen HS:ssä suomalaisesta kahvila- ja muusta palvelukulttuurista. Lindgrenin mukaan joka paikassa vallitsee itsepalvelu - palvelu on ulkoistettu asiakkaalle ja minkäänlaista odotustenhallintaa ei ole. Viimeksi ihmettelin tätä Suomenojan Shellillä hodaria syödessäni. Kun sen tilasin, KOKO JONO takanani pysähtyi ja odotti kun KASSAPOIKA väänsi tämän hodarin kasaan. Itse otin tietysti juoman ja sitten seisoskelin sellaisen kummallisen pystybaarin nurkalla räpeltämässä mössöä suuhun. Tämän me hyväksymme hiljaisesti.
Suhteellamme palveluun on itse asiassa paljon syvällisempiä yhteiskunnallisia vaikutuksia kuin äkkiseltään tulee edes ajatelleeksi. Palveluammattien työllistävä vaikutus on merkittävä ja se suurenee edelleen. Nuorille työntekijöille palveluammatissa toimiminen olisi hyvä asiakaspalvelun ja käytöstapojen koulu, jossa vanhempi polvi siirtäisi palvelukulttuuria eteenpäin. Nuorena opitusta asiakaspalveluasenteesta olisi paljon hyötyä alalla kuin alalla.
Suomessa ei tällä hetkellä kuitenkaan ole palvelukulttuuria. Siinä missä Keski-Euroopassa palvelukulttuuri on voimakasta ja ilmeisen luonnollista, suomalaiset ravintola-alan ihmiset ja muut asiakaspalvelijat näyttäisivät jopa häpeävän työtään. Tämä purkautuu huonona käytöksenä ja kummallisina maneereina (muistatte varmaan sen tarjoilija-sairaanhoitajatypin: "Mites täällä voidaan, onko ruoka maistunut meille?"). Huono käytös saa luonnollisesti asiakkaat ärtyneiksi ja oravanpyörä on valmis.
Väitän, että perimmäinen syy palveluammattien kulttuuriseen romahdukseen on 10970-luvun vasemmistoradikalismissa. Kuulemani ja käsitykseni mukaan vielä 1950-ja 1960-luvulla palvelu toimi Suomessakin. 1970-luvulla porvarista tuli nopeasti vihollinen ja palveleminen muuttui ihmisarvolle sopimattomaksi työksi. Kaikuja tästä kuullaan edelleen jopa eduskuntatasolla kun puhuttiin piikayhteiskunnasta kotitalousvähennyskeskustelussa. Nyttemmin väestön ikääntyminen on ilmeisesti sosiaalidemokraatitkin saanut ymmärtämään sen, että ilman toisen palvelemista emme vaan pärjää. Osansa kantoi kekoon varmasti myös tiedonvälityksen paraneminen, unelmien kaupittelu markkinamielessä kaikille ja perusteeton korkeakoulututkinto kaikille -optimismi.
Olisiko aika aloittaa Suomessakin uusi palvelukulttuuri? Hyväksyä että on olemassa erilaisia ihmisiä. Olla ylpeä siitä että on ammattitaitoinen toisen palvelija; tehdä työnsä pää pystyssä ja ansaita rahansa reilusti.
maanantai 1. huhtikuuta 2013
lauantai 23. maaliskuuta 2013
Takka ei kannata.
Joulunpyhinä on aikaa kaikkeen; aloin miettiä puunpolton kustannushyötyjä.
Talomme on 70-luvun lopulla valmistunut, nyt peruskorjattu parisataaneliöinen paritalon puolikas, jossa on uudehko öljylämmitys (niin, kyllä. Kattila on käyttöikänsä puolivälissä joten välitöntä uusimisintoa ei ole).
Polttoöljyn lämpöarvo on n. 10 kWh/litra. Litra toimitettuna maksaa n. euron. Sähkön hinta lienee n. 10 c/kWh. Sähkö kuluu keitiön lattialämmityksessä sekä lämmön talteenottokoneen esilämmityksessä. Oletetaan että kattila- ja verkostohäviöiden takia saan lämmitykseen 9 kWh litrasta öljyä.
Koivupuun lämpöarvo on 4,15 kWh/kg ja hyötysuhde varmasti pienempi kuin öljylämmityksessä. Karkeasti siis litraa öljyä vastaa 2,5 kiloa puuta. Ensimmäinen tulos on, että jos haluaisi korvata tuon noin 3000 litran öljynkulutuksen puulla, tarvittaisiin noin 7500 kiloa puuta (suora korvaus ei tietenkään ole mahdollinen mm. koska käyttövesikin pitää lämmittää). Ns pinokuutio koivua painaa 410 kiloa. Puuta tarvittaisiin siis reilu 18 kuutiota (tai 14 kiintokuutiota).
Kun oletetaan kiertoilmatakan hyötysuhteeksi n. 80%, saan polttamalla luokkaa 5 kg (1-2 pesällistä) koivupuuta siis taloon 16 kWh energiaa. Ison tilan patteritermostaatit eivät välttämärrä kaikki reagoi takkaan, joten koneellisesta ilmanvaihdosta huolimatta korkean olohuoneen lämpötila nousee noin kolmella asteella, mikä lisää lämpövirtaa ulos. Oletetaan että tämä hävikki olisi luokkaa 10 % eli 1.6 kWh. Loppu lämpömäärä tuottaa säästöä lähinnä vähentämällä tuloilman esilämmityksen tarvetta sekä sulkemalla termostaattisia patteriventtiilejä.
Näin ollen säästän kahdella pesällisellä koivupuuta ehkä 1.5 litraa öljyä ja muutaman kilowattitunnin sähköä., yhteensä luokkaa n. euron ja 30 senttiä.
Takka maksoi asennettuna 6000 euroa. Olettaen, että takkaa poltetaan n. 100 kertaa vuodessa, on takaisinmaksuaika luokkaa 50 vuotta olettaen että puut ovat ilmaisia. Bauhausista saa 40 litraa koivupuuta vitosella. Tuo määrä painaa noin 10 kiloa, eli puun kilohinta on 0,5 euroa. Tällä kilohinnalla takan nettosäästö on 70 senttiä per käyttökerta ja takaisinmaksuaika siellä 90 vuoden nurkilla.
Entä sitten jos olisi varaava takka? Siinä voisi polttaa varmaankin n. 15 kg puuta yhteen soittoon, jolloin energiamääärä olisi kerralla luokkaa 50 kwh. tämä määrä säästäisi öljyä luokkaa 5 litraa. Jos lämmityskertoja olisi 50 vuodessa, säästö olisi 250 euron luokkaa, ja jos varaavan takan hankintahinta esim. 10.000 eur, takaisinmaksuaika 40 vuoden hoodeilla ilmaisilla puilla.
Ei se puunpoltto ehkä taloudellisesti kannata.. mutta onhan siinä tunnelmaa, ja ennen kaikkea riippumaton lämmönlähde sähkökatkoihin ja muuhun.
Talomme on 70-luvun lopulla valmistunut, nyt peruskorjattu parisataaneliöinen paritalon puolikas, jossa on uudehko öljylämmitys (niin, kyllä. Kattila on käyttöikänsä puolivälissä joten välitöntä uusimisintoa ei ole).
Polttoöljyn lämpöarvo on n. 10 kWh/litra. Litra toimitettuna maksaa n. euron. Sähkön hinta lienee n. 10 c/kWh. Sähkö kuluu keitiön lattialämmityksessä sekä lämmön talteenottokoneen esilämmityksessä. Oletetaan että kattila- ja verkostohäviöiden takia saan lämmitykseen 9 kWh litrasta öljyä.
Koivupuun lämpöarvo on 4,15 kWh/kg ja hyötysuhde varmasti pienempi kuin öljylämmityksessä. Karkeasti siis litraa öljyä vastaa 2,5 kiloa puuta. Ensimmäinen tulos on, että jos haluaisi korvata tuon noin 3000 litran öljynkulutuksen puulla, tarvittaisiin noin 7500 kiloa puuta (suora korvaus ei tietenkään ole mahdollinen mm. koska käyttövesikin pitää lämmittää). Ns pinokuutio koivua painaa 410 kiloa. Puuta tarvittaisiin siis reilu 18 kuutiota (tai 14 kiintokuutiota).
Kun oletetaan kiertoilmatakan hyötysuhteeksi n. 80%, saan polttamalla luokkaa 5 kg (1-2 pesällistä) koivupuuta siis taloon 16 kWh energiaa. Ison tilan patteritermostaatit eivät välttämärrä kaikki reagoi takkaan, joten koneellisesta ilmanvaihdosta huolimatta korkean olohuoneen lämpötila nousee noin kolmella asteella, mikä lisää lämpövirtaa ulos. Oletetaan että tämä hävikki olisi luokkaa 10 % eli 1.6 kWh. Loppu lämpömäärä tuottaa säästöä lähinnä vähentämällä tuloilman esilämmityksen tarvetta sekä sulkemalla termostaattisia patteriventtiilejä.
Näin ollen säästän kahdella pesällisellä koivupuuta ehkä 1.5 litraa öljyä ja muutaman kilowattitunnin sähköä., yhteensä luokkaa n. euron ja 30 senttiä.
Takka maksoi asennettuna 6000 euroa. Olettaen, että takkaa poltetaan n. 100 kertaa vuodessa, on takaisinmaksuaika luokkaa 50 vuotta olettaen että puut ovat ilmaisia. Bauhausista saa 40 litraa koivupuuta vitosella. Tuo määrä painaa noin 10 kiloa, eli puun kilohinta on 0,5 euroa. Tällä kilohinnalla takan nettosäästö on 70 senttiä per käyttökerta ja takaisinmaksuaika siellä 90 vuoden nurkilla.
Entä sitten jos olisi varaava takka? Siinä voisi polttaa varmaankin n. 15 kg puuta yhteen soittoon, jolloin energiamääärä olisi kerralla luokkaa 50 kwh. tämä määrä säästäisi öljyä luokkaa 5 litraa. Jos lämmityskertoja olisi 50 vuodessa, säästö olisi 250 euron luokkaa, ja jos varaavan takan hankintahinta esim. 10.000 eur, takaisinmaksuaika 40 vuoden hoodeilla ilmaisilla puilla.
Ei se puunpoltto ehkä taloudellisesti kannata.. mutta onhan siinä tunnelmaa, ja ennen kaikkea riippumaton lämmönlähde sähkökatkoihin ja muuhun.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Kodin ja koulun "yhteistyöstä"
Kodin ja koulun yhteistyöstä puhutaan varsinkin koulussa paljon. Onkin hyvä että oppilaiden vanhemmista ainakin ne, jotka välittävät, pysyvät kärryillä siitä, miten heidän lapsillaan koulussa sujuu.
Tämä "yhteistyö" pitää sisällään kuitenkin paljon muutakin. Liikunnanopettajat ilmoittavat edellispäivänä marraskuussa että seuraavana päivänä on liikuntatunnilla hiihtoa ja kehottavat "yhteistyöterveisin" laittamaan lapselle hiihtovälineet kouluun mukaan. Siis tilanteessa, jossa hiihtovälineet ovat ullakolla tai kellarissa ja aivan varmasti liian pienet lapselle. Toinen opettaja järjestää oppilaiden vanhempia autorumbaan kesken työpäivän kuskaamaan lapsia jäähallille - jälleen "yhteistyöterveisin", ja kolmas keksii että lähdetäänkin huomenna metsäretkelle ja kumisaappaat ja sadeasu kaikille mukaan kouluun kittoos. "Aurinkoista syyspäivää, yhteistyöterveisin NN". Lapsi itkee hysteerisenä kun välineitä ei myöhään illalla ehditä hankkia tai etsiä.
Tämän vastapainoksi oppilaiden vanhempia toki kutsutaan kaikenlaisiin tilaisuuksiin koululle; on joulujuhlaa ja kevätjuhlaa ja isänpäivää ja muuta. Näissä tilaisuuksissa olisikin oikein mukavaa, jos vanhemmat huomioitaisiin jotenkin.Käytännössä kuitenkin vanhempia seisotetaan ulkona kuin karjaa odottamassa mahdollista sisäänpääsyä ahtaisiin tiloihin. Ovista kulkevat opettajat mulkoilevat vanhempia kuin sarjamurhaajia ja paimentavat luokkiaan edestakaisin vanhempien edessä. Vanhemmat eivät tiedä mitä tehdä ja koittavat vaivautuneina kutistua pois näkyvistä. Tunnelmaa pidetään yllä lasten kanssa väkinäisesti ja esiintyjiä kiitellään. Ei-esiintyville lapsille juhlien motiivi jää epäselväksi. Kevätjuhlassa rehtori esiintyi suuna päänä ja suuntasi sanansa vain ja ja ainoastaan koulun nyt jättäville kuudesluokkalaisille. Ei sanaakaan elämänsä ensimmäisessä kevätjuhlassa olleille ekaluokkalaisille. "Yhteistyöterveisten" voimalla sitten piti selostaa pienelle koululaiselle, että kyllä se sinunkin juhlasi oli.
Kun koulun ammattihenkilöistä pitäisi olla todellista apua - esimerkiksi oppimis- tai kasvuvaikeuksissa - löytyy apua ja ammattitaitoisia yksilöitä, mutta organisaatio ei toimi yhteen. Aikaa ei ole ole ja tulokset liudentuvat sisäisen tiedonkulun ongelmiin. Vai mitä mieltä on siinä, että syksyllä erityisammattihenkilöiden tekemästä oppimissuunitelmasta saa luokanopettaja tiedon huhtikuussa? Taas piti monien "yhteistyöterveisten" voimin edetä täysin omin voimin.
Kodin ja koulun yhteistyössä tuntuu korostuvan siis lähinnä opettajien mielivalta, huono suunnittelu, huonosti toimiva organisaatio ja tarve venyttää vanhempia hoitamaan asioita jotka oikeastaan kuuluisivat heille tai verovaroin hoidettavaksi. Toki toisenlaisiakin esimerkkjeä ja toimintamalleja on, mutta tältä pohjalta kehottaisin aidosti kaikkia opettajia miettimään, mitä kodin ja koulun "yhteistyö" oikeasti tarkoittaa.
Tämä "yhteistyö" pitää sisällään kuitenkin paljon muutakin. Liikunnanopettajat ilmoittavat edellispäivänä marraskuussa että seuraavana päivänä on liikuntatunnilla hiihtoa ja kehottavat "yhteistyöterveisin" laittamaan lapselle hiihtovälineet kouluun mukaan. Siis tilanteessa, jossa hiihtovälineet ovat ullakolla tai kellarissa ja aivan varmasti liian pienet lapselle. Toinen opettaja järjestää oppilaiden vanhempia autorumbaan kesken työpäivän kuskaamaan lapsia jäähallille - jälleen "yhteistyöterveisin", ja kolmas keksii että lähdetäänkin huomenna metsäretkelle ja kumisaappaat ja sadeasu kaikille mukaan kouluun kittoos. "Aurinkoista syyspäivää, yhteistyöterveisin NN". Lapsi itkee hysteerisenä kun välineitä ei myöhään illalla ehditä hankkia tai etsiä.
Tämän vastapainoksi oppilaiden vanhempia toki kutsutaan kaikenlaisiin tilaisuuksiin koululle; on joulujuhlaa ja kevätjuhlaa ja isänpäivää ja muuta. Näissä tilaisuuksissa olisikin oikein mukavaa, jos vanhemmat huomioitaisiin jotenkin.Käytännössä kuitenkin vanhempia seisotetaan ulkona kuin karjaa odottamassa mahdollista sisäänpääsyä ahtaisiin tiloihin. Ovista kulkevat opettajat mulkoilevat vanhempia kuin sarjamurhaajia ja paimentavat luokkiaan edestakaisin vanhempien edessä. Vanhemmat eivät tiedä mitä tehdä ja koittavat vaivautuneina kutistua pois näkyvistä. Tunnelmaa pidetään yllä lasten kanssa väkinäisesti ja esiintyjiä kiitellään. Ei-esiintyville lapsille juhlien motiivi jää epäselväksi. Kevätjuhlassa rehtori esiintyi suuna päänä ja suuntasi sanansa vain ja ja ainoastaan koulun nyt jättäville kuudesluokkalaisille. Ei sanaakaan elämänsä ensimmäisessä kevätjuhlassa olleille ekaluokkalaisille. "Yhteistyöterveisten" voimalla sitten piti selostaa pienelle koululaiselle, että kyllä se sinunkin juhlasi oli.
Kun koulun ammattihenkilöistä pitäisi olla todellista apua - esimerkiksi oppimis- tai kasvuvaikeuksissa - löytyy apua ja ammattitaitoisia yksilöitä, mutta organisaatio ei toimi yhteen. Aikaa ei ole ole ja tulokset liudentuvat sisäisen tiedonkulun ongelmiin. Vai mitä mieltä on siinä, että syksyllä erityisammattihenkilöiden tekemästä oppimissuunitelmasta saa luokanopettaja tiedon huhtikuussa? Taas piti monien "yhteistyöterveisten" voimin edetä täysin omin voimin.
Kodin ja koulun yhteistyössä tuntuu korostuvan siis lähinnä opettajien mielivalta, huono suunnittelu, huonosti toimiva organisaatio ja tarve venyttää vanhempia hoitamaan asioita jotka oikeastaan kuuluisivat heille tai verovaroin hoidettavaksi. Toki toisenlaisiakin esimerkkjeä ja toimintamalleja on, mutta tältä pohjalta kehottaisin aidosti kaikkia opettajia miettimään, mitä kodin ja koulun "yhteistyö" oikeasti tarkoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)