Lapsiperhepurjehdusta Öölannissa

Mitähän tästäkin tulee, tuskailin mielessäni kun pizzat oli Porkkalassa korjattu tuulensuojaan, vene tankattu, tiikit huuhdeltu naftalla (kiitos, kaikkitietävä poikani) ja keula käännetty Mäkiluodon kylkeä pitkin Suomenlahdelle 22.6. iltapäivällä. Keulan edessä häämötti 340 mailia aavaa merta ja Kalmar; miehistönä 12-vuotias poikani sekä hyvä ystäväni Antti.

Päätös Kalmarin-keikasta oli todellinen ajautumisen mestarinäyte. Vaimolle olin jotain tällaista jutellut lopputalvesta. Vaimo kai arveli että kai tuo tulee jossain vaiheessa itsekin järkiinsä eikä puhunut mitään; Etelä-Itämerelle 2-, 4- ja 12-vuotiaan kanssa? Lipposen Osmolle mainitsin tällaisesta ajatuksesta EPSin rantatapahtumassa ja Osmohan oli heti hyppäämässä kyytiin. Osmo joutui kyllä heti sitten perumaan lähtönsä. No, kiitos vauhdituksesta. 

Antilta kyselin lähtöhaluja ja niitähän löytyi. Antti soitteli pari viikkoa ennen juhannusta että nyt saisi risteilyjä halvalla, ja että tarjous on vielä 15 minuuttia Siljan nettikaupassa voimassa, joten että mikä päivä laitettaisiin? Poika tarjosi puhelinta sitloodan laatikkoon, jossa makasin korjaamassa etelän poikien tekemiä lämppärin asennusvirheitä. Myös autopaikan saisi kuulemma nyt halvalla. Emme tarkkaan tienneet missä Kalmar on Tukholmaan nähden, mutta totesimme yhteisesti että autollahan sitä on kätevintä siirtyä 2- ja 4-vuotiaiden kanssa Tukholmasta Kalmariin ja siirtomiehistön Tukholmaan eli autopaikka ostoskoriin kanssa.

Vasta pari päivää myöhemmin Antti pisti mailia: ”Kalmariin on 433 km Tukholmasta ja risteily on 6 tuntia perillä. Perutaanko autopaikka vai siirretäänkö vaihtopistettä?” Totesin että perutaan autopaikka, Kalmariin perkele mennään. Tässä kohtaa en omassa subjektiivisessa todellisuudessani hahmottanut että vaimon työkiireiden takia lasten kesävaatteet olivat hankkimatta ja vaimo oli suunnitellut hankkivansa ne kun olemme vesillä sekä tuovansa autolla Kalmariin. Koska kuitenkin kahden lapsen roudaaminen julkisilla jo välttämättömyystarvikkeidenkin kanssa olisi hänen mielestään henkeäsalpaava elämys, ei tähän hänen mukaansa tulisi sotkea kahta matkalaukullista vastahankittuja kesävaatteita, vaan ne tulisi hankkia ennen meidän lähtöämme ja stuuvata veneeseen. Erityisesti vaimoa viehätti lisäksi vielä ajatus siitä, että loppumatka taittuisi kustBilen-nimisellä bussilla, mutta helpotus oli edes jonkunlainen, kun kävi ilmi, että kyseessä olikin tuulennopea Kustpilen-dieseljunayhteys.

No muuten hyvä mutta juhannus painoi jo tässä vaiheessa päälle. Olimme repiä otsasuonemme bunkrausprosessissa. 12 kassillista provianttia sekä 6 kassillista lastenvaatteita, joista raksittiin lappuja vielä Itämerellä, kaikki lasten vaatteet, lelut, pelit ja rensselit veneeseen ja aikaa juhannussunnuntai. Lisäksi vielä veneen peruskatsastus ennen lähtöä maanantaina.  Harvoin tarvitaan lomakiireiden takia isovanhempia hoitamaan lapsia mutta nyt tarvittiin. Pyysinkin vaimoa muistuttamaan minua siitä että vastaisuudessa emme ihan näin ohjelmallisia lomanaloituksia järjestäisi. Huomautin myös, että kykyni tulla itsenäisesti järkiini on ennenkin todettu heikonlaiseksi.

Veneen ja miehistön merikelpoisuus tiedettiin ja tuuletkin oli luvattu suotuisiksi, mutta päällimmäinen murhe oli siitä että mitä paluumatkasta oikeasti tulisi.

Tyhjä mutta ahdas meri

Ensimmäinen yö ajeltiin merituulen laannuttua koneella Hangosta ohi. Aamukolmelta nosteltiin vahdinvaihdossa purjeet valmiiksi odottamaan tuulen nousua. Itäkaakkoinen tuuli alkoikin sovitusti auringon noustessa. Olisi pitänyt leikata, mutta Suomenlahden reittijako oli ihan kyljessä eikä sinne ole menemistä. Laivoja ei ollut paljon – tosin yksi Ruotsin-laiva tuli alkuillasta Jussarön nurkilla melkein majakkaa hipoen. Merkintälasku oli toivottoman näköistä – tunnissa edistyimme isolla kartalla pienen matkan. Millaista mahtaisi olla Atlantin ylityksessä sama puuha?

Kun aamulla saatiin lisää väkeä kannelle, nostettiin genaakkeri ja kiidettiinkin sillä aika pitkälle iltapäivään. Aurinko paistoi ja meri oli leppoisa, yhdet rintsikat saatiin genaakkerilla aikaan ja nekin tietysti juuri lounaslautaset kädessä. Iltapäivällä etuvasemmalta nousi luvatun matalapaineen pilviverho. Kun ajoimme sen alle, otimme genaakkerin etupainotteisesti pois. kymmenessä minuutissa tuuli nousikin toiselle kymmenelle ja alkoi kääntyä eteen, samalla alkoi sataa.

Olimme koittaneet ajaa vähän yläbanaania, mutta se pari mailia oli aika nopeasti poltettu. Ei auttanut valitus, kryssillä oltiin – ja pysyttiin. Onneksi kuitenkin tuuli oli vain noin 10 m/s joten autopilotti pystyi ajamaan eikä ruorissa tarvinnut väistellä pommeja. Taivaskin kirkastui ja kuu antoi valoa. Kahden aikaan yöllä aloimme olla Gotlannin suojassa, ja aallokko pieneni. Gotska Sandö ohitettiin kolmen aikaan yöllä. Emme tosin nähneet matalaa saarta. Sitten olikin jo tasaista vettä.

Koska matka oli joutunut, päätimme piipahtaa Visbyhyn. Fårösundin kohdalla tuulen tiltattua kokonaan ja kerätessä voimiaan vaihteeksi siltä toiselta vastaiselta käänsimme kokan kohti ruusujen kaupunkia. Kryssillä oltiin taas, mutta toisin päin, ja lopulta slöörillä – ihan liian isoilla purjeilla. Masto vettä viistäen saavuimme näyttävästi Visbyn sataman edustalle ja siitä edelleen sisäsatamaan pelipaikoille.

Visby hieno, Byxelkrok täysi, Kalmar tyhjä

Visbyssä oli hiljaista vielä. Tosin kaikki Etelä-Ruotsin tuulimyllyn lämmittäjätkin oli ilmeisesti hälytetty rakentamaan kaduille pömpeleitä. Seuraavana viikonloppuna alkoi näet ruotsalaisten oma Pori-projekti, Almedalsveckan. Otimme hiukan unta, kävimme kaupungilla, söimme perinteisesti Munkkällarenissa ja nukuimme pitkän yön. Torstaina Antti lenkkeili ja me pyöräilimme; lähtösushit sataman vieressä ja köydet irti iltapäivällä, tavoitteena aamuksi kotiin eli Kalmariin. Luvassa oli taas kryssiä heikkenevässä 10 m/s lounaistuulessa.

Pilvet repesivät ja aurinko alko paistaa. Kun kryssikin näytti sujuvan yhdellä halssilla keksimme, että ehkäpä olemmekin Öölannin pohjoiskärjen Byxelkrokissa yötä ja seilaamme Kalmarinsalmea alaspäin vasta perjantaina päiväsaikaan - onhan ihmisen kaltaisen päiväeläimen aika luonnotonta purjehtia yöllä. Omakin silmä alkoi heti lupata kun tämä oli päätetty. Mutta tuultenjumalapa käänsi saman tien tuulen sitten vastaiseksi ja väänsi kahvasta sitä reilusti lisää. Ei olisi pitänyt lausua ääneen suunnitelman muutosta.

Siinä kryssiessä pohdimme, millainen paikka on Öölannin pohjoiskärjen laguunissa piileksivä Nabbelund, joka olisi ollut suojaisa ja lähellä. Kyseistä asuinkeskittymää ei kuitenkaan löytynyt mistään mukana olleista plareista eivätkä tietoliikenneyhteydetkään rohkaisseet googlaamaan. Borgholmissa myöhemmin selvittelimme turistibyroosta että satama on suljettu ruoppaustöiden vuoksi. Kävimme myöhemmin fillareilla rannassa ja totesimme että muinaisen Oskarshamnin-lautan infrojen lisäksi siellä ei ole yhtään mitään. Siis oikeasti – ei yhtään mitään.

Vielä Byxelkrokin suullakin teimme vendaparin, tuuli oli koventunut ja puhalsi jo 12 m/s. Puoli kahdentoista aikaan ajoimme kesäyön hämärässä sisään satamaan – joka oli aivan täynnä hollantilaisia ja saksalaisia. Ilmeisesti jossain germaanien satamaoppaassa lukee että kaikkien eläkeläisten kannattaa lähteä pohjoiseen niin että on Byxelkrokissa 27.6.

Meidän satamaoppaamme kertovat informatiivisesti että sataman syvyys on 0.5-5 m. Peremmällä oli pari vapaata poijua, mutta ei isoja veneitä. Kun kaiku hyppäsi yhtäkkiä 4:stä 2.2 metriin tuli kiire peruuttaa pois; ajatus pohjaan jäämisestä keskellä yötä melko avoimessa satamassa ei houkutellut. Peruutusprosessissa olimme veistää rannanpuolen pistolaiturilla palan kyljestä pois. Myöhemmin Borgholmissa selvisi, että kaiuissa kyse oli todennäköisesti meriruohoista. Aallonmurtajan nokasta saimme kylkipaikan. Vaikka svelli oli isoa, niin tuuli piti meidät irti betonista. Uskalsimme siinä 6 tunnin unet kiskaista.

Iltaoluella ihmettelimme, että mikä voima on saanut paikalliset rakentamaan satamat avoimiksi juuri lounaaseen eli vallitsevaan tuulensuuntaan. Täällä aalto tuli sisään ja Visbyssä lounatuuli heilutti koko sisäsatamaa. Myöhemmin sama nähtiin myös Sandvikin ja Borgholmin satamissa. Oliko ajatuksena myötätuuleen purjehtiminen satamaan sisään vai mikä? Oli ajatus mikä tahansa, nykyveneilijälle siitä oli vain haittaa.

Aamulla kello pärähti niin että köydet saatiin irti puolen kahdeksan maissa jäljellä olevaa 50 mailia varten. Illan raivokas 12 m/s lounaasta oli laantunut leppeäksi 5-6 m/s länsituuleksi ja matka sujui reippaasti herkällä veneellämme. Puolen päivän aikaan jokin merituulenomainen tilttasi tuulen hetkeksi, mutta kohta taas mentiin. Kalmarin erittäin suojaiseen satamaan saavuttiin kolmen aikaan kun ensin oli alitettu uskomattoman korkea Ölandsbron. Satama oli lähes tyhjä. Jopa saksalaisten ja hollantilaisten armadan jälkijoukokint näyttivät ohittaneen tämän tasan. Muutamia suomalaisia oli paikalla. Hamnkontor oli turistibyroossa, jossa avuliaasti täräytettiin paikallinen sauna päälle pyynnöstä. Kyllä siellä hiki tuli eikä kokolattiamattoakaan ollut. Illallista kiskaisimme vanhan kaupungin muurien suojassa paikallisen ketjun laaturavintolassa, ja sitten taas vähän nukuttiin.

Lauantaiaamuna 27.6. Antti suoriutui junalle ja jäimme odottelemaan kauniimman seniorin ja nuorimman polven saapumista. Kohta nähtäisiin mitä tästä tulee. Odotellessa löysimme lelukaupan (täkyjä nuorille), systembolagetin (ah, Monsieur Lanson, täky rouvalle) ja paikallisen Teknikmagasinetin (täky esiteinille). Ruokakaupassa käytiin hyvissä ajoin 20 min ennen junan tuloa. Huolimatta synkeästä munaravista asemalle myöhästyimme retkueen junastanostamisesta 2 minuuttia. Joku olisi voinut jäätyä moisesta mutta rouva jaksoi hymyillä (oli saanut apua komealta paikalliselta..). 

Jälleennäkeminen oli kuitenkin riemuisa.

Etelä-Ruotsi on eri maa

Kalmarin linna on valtavan kokoinen ja upeassa kunnossa. Vanhimmat osat ovat 1100-luvulta, ja sisälinna 1500-luvulta - renessanssityylisen kasvojenkohotuksen organisoi Kustaa Vaasa poikineen. Paikalla on taisteltu, sovittu ja hallittu pitkään. Ulkolinnan pinta-ala on lähes 20.000 m2 ja sisälinnankin 4500 m2, mikä on yhtä paljon kuin eduskuntatalomme vanhan osan pohjapinta-ala. Linna kärsi suuria vaurioita Kalmarin sodassa 1611-1613 ja paloi pahasti 1642. Linnan restaurointi aloitettiin jo 1800-luvun puolivälissä ja työ saatiin päätökseen keskellä toista maailmansotaa 1941.

Kalmarin kaupunki oli Ruotsin keskeisimpiä kaupunkeja 1100-luvulta 1600-luvulle. Sillä on viehättävä hyvin säilynyt muurien rajaama keskusta ja sen yleisilme on teollisesta toiminnasta huolimatta hyvin positiivinen – kaupungissa on helppo kuvitella itsensä Tanskaan tai Pohjois-Saksaan.

Borgholmin linnanraunio Öölannissa on Ruotsin suurin linnanraunio. Itse linnan pohjapinta-ala on yli 6000 m2 – puolitoista kertaa eduskuntatalomme vanha osa. Linnan rakensi barokkipalatsikseen 1600-luvulla Kaarle X Kustaa. Hän myös yritti hallita Ruotsia linnasta käsin. Linna raunioitui suuressa palossa vuonna 1806. Linnan vieressä on kuningasperheen kesäresidenssi Solliden. Borgholmissa vietetään joka heinäkuun 14. päivä suurta kansanjuhlaa, kun kuningasperhe saapuu kesänviettoon.

Mitä Suomessa on ollut näihin aikoihin?

Ruotsalaiset saivat ensikontaktin suomalaisiin viikinkiaikoina ilmeisesti joskus noin vuosien 800-1000 tienoilla pystyttäessään kauppasuhteita Venäjälle ja Arabian alueelle. Suomalaisten ensikosketus maailmanpolitiikkaan tuli Vatikaanista: kun ruotsalaiset kääntyivät kristinuskoon 1000-luvulla, päättivät he paavin innostamina lähteä mukaan jakamaan kristinuskon vapauttavaa monikulttuurista ilosanomaa ristiretkien muodossa, ja organisoivat 1100-1300-luvuilla 3 isoa ristiretkeä Suomeen. Noihin aikoihin suomalaiset olivat käytännössä metsästäjä-keräilijöitä. Vaikka Suomeen perustettiin pieniä linnoja, kuten Raasepori, ja hiukan isompia, kuten Turku, agraariyhteiskunta vahvistui vasta ruotsalaisten siirtolaisten myötä 1300-luvulla. Lukuunottamatta Turun linnaa kaikki suomalaiset linnat ovat enemmän linnoituksia kuin palatseja; jonkinlaisia peräkylien etuvartioita.

Etelä-Ruotsin erilaisuuden ymmärtämiseksi pitää nähdä, että alue on ollut aivan erilaisessa polttopisteessä jo viikinkiajoista lähtien. Esimerkkinä voidaan nähdä Kalmarin unionin ajat.

Kalmarin unionin muodostamisesta sovittiin linnassa 1397. Unionissa yhdistettiin tuolloiset Norjan Ruotsin ja Tanskan kuningaskunnat yhdeksi monarkiaksi. 1300-luvun loppupuolella kuningas Magnus Eerikinpoika yritti hankkia iselleen lisää valtaa mutta ruotsalainen aristokratia ei moisesta tykännyt ja päätti hankkiutua kuninkaasta eroon. Tässä hommassa aristokratiaa auttoivat Saksan mecklenburgilaiset mieluusti ja niin paljon, että uudeksi kuninkaaksi otettiin Albert Mecklenburgilainen. Valta ilmeisesti turmelee, sillä Albertpa alkoi alistaa ruotsalaisia oikein olan takaa. Nämä pyysivät vaihteeksi Tanskan kuningatar Margaretilta apua päästäkseen Albertista eroon, ja 1389 tanskalaiset löivät mecklenburgilaiset.

Margaret jumppasi unionin kasaan ja junaili sukulaisensa Erik Pommernilaisen Ruotsin kuninkaaksi. Ja taas valta turmeli ja ruotsalaiset olivat tyytymättömiä (ja ilmeisen tyhmiä kun eivät tuntuneet oppivan), varsinkin kun Erik johti unionin sotaan Hansa-yhtymää vastaan. Ruotsalaiset eivät ilmeisesti olleet sodan hengessä mukana ja hankkiutuivat Erikistä pian eroon Engelbrekt Engelbrektinpojan johtaman kapinan kautta. 1400-luku sitten kiisteltiin siitä pitäisikö kuulua unioniin vai ei. Kuulostaako tutulta?

1500-luvun alussa Ruotsissa oli ilmeisesti opittu että kuninkaat ovat paatuneita, ja kuninkaanhommia hoiti valtionhoitaja. Sten Suuri kohtasi loppunsa tässä virassa, kun Tanskan kuningas Kristian II arveli olevansa se oikea kuningas, johti Tanskan joukot Ruotsiin ja mestasi Sten Suuren ja tämän kannattajat ns. Tukholman verilöylyssä 1500-luvun alussa. 1523 Kustaa Vaasa johti Ruotsin kapinaan ja itsenäistymään. Samassa yhteydessä Tanska otti Norjan maakunnakseen. Kaikissa näissä konflikteissa Kalmarin seutu oli enemmän tai vähemmän osallisena.

Nykyinen mielipide unionista on, että perustamisasiakirjaa ei itse asiassa ratifioitu ollenkaan. Margaret vastusti itse asiassa jäsenmaiden oikeuksia omiin lakeihin ja hallintoon, joiden hän pelkäsi estävän todellista yhdentymistä. Kuulostaako tämäkin tutulta?

Anekdoottina voidaan mainita, että unionia muodostettaessa Suomi kuului ilmeisesti hetken aikaa Tanskalle.

Etelä-Ruotsin asema lähellä Tanskaa ja keski-Eurooppaa on tuonut yhtäältä vaurautta kaupankäynnin kautta mutta toisaalta pakottanut valtaapitävät investoimaan alueille paljon. Vauraus on mahdollistanut rakentamisen kivestä, jolloin rakennukset ovat säilyneet. Myöskään Suomen tyylistä kiinni hirttänyttä jälleenrakentamisaaltoa ei ole nähty tuhoamassa kaupunkikuvaa. Kivirakennukset lienevät tosin myös paljon hankalampia purkaa kuin puurakennukset.

Summa summarum: täällä oli kuin ulkomailla.

Öölanti ei ole takamaa

Kun 2010 kurvasimme veneenhakumatkalla kahden aikaan aamulla Öölannin pohjoiskärjen ohi pilvisessä pimeässä 10 m/s sivutuulessa, kuvittelin Öölannin pohjoiskärjen ja sen majakan unohdetuksi mystiseksi viimeiseksi rannaksi, jossa kerran viidessä vuodessa huoltomies käy korkeintaan katsomassa että lamppu palaa. Öölantihan on saari ja kaukana kaikesta… vai kuinka?

Parturissa Borgholmissa 30.6. juttelin mukavan parikymppisen kuontaloani siistivän ladyn kanssa pitkään ihan ainakin omasta mielestäni sujuvalla ruotsinkielellä. Ei ei, Öölanti ei ole kaukana mistään. Ölandsbron on ollut olemassa vuodesta 1972 ja ladykin oli käynyt lukion Kalmarissa. Ja perjantai-iltaisin kuulemma päräytetään Kalmarin yöhön jos Borgholmin rantahotelli (jonka ylitsepursuavaan musiikkitarjontaan tutustuimmekin jo heti satamaan tullessamme) ei nappaa. No eihän matka tosiaan ole kuin nelisenkymmentä kilometriä.

Borgholmissa kyselimme turistitoimistosta että mitä täällä voi tehdä. ”Uida ja ottaa aurinkoa.” No kiva mutta oli pilvistä, +15 astetta ja merivesi oli jossain vähän toisella kymmenellä. Vuokra-autoja tarjosi täsmälleen yksi paikka, mutta sen päivän auto oli jo kaupattu. Lastenistuimiakaan ei tainnut olla.Vuokrasimme pyörät koko klungalle. Kävimme Kaapon ja Aavan kanssa Borgholmin kultahammasrannikolla ja ostimme leirintäalueen kiskalta jäätelöt. Kiskan täti ei ollut keittänyt kahvia koska sesonki ilmeisesti antoi vielä odottaa itseään. Kahvikyselyni ilmeisesti kuitenkin herätti tädin kesätunnelmiin, koska jäätelöitä syödessämme täti toi allekirjoittaneelle kupin kahvia ja ilmoitti talon tarjoavan.

Porukalla kävimme pyörillä linnanraunioilla ja Sollidenissä. Illalla lähdimme Kaapon kanssa katsomaan, onko meri Öölannin itärannalla samanlainen kuin länsirannalla. Matkaa kertyi kolmisenkymmentä kilometriä edestakaisin. Reittimme kulki vaihtelevissa olosuhteissa – hätyytimme välillä edellämme mullikoita ja välillä ihmettelimme suuria tuulivoimaloita. Siellä se meri lopulta oli; pölähdimme jonkun kesämökin pihaan, otimme selfien ja lähdimme takaisinpäin.

Sandvikissa kymmenisen mailia Borgholmista pohjoiseen oli suojainen murtajilla ympäröity satama (aukko lounaaseen…) ja pikkulasten unelmauimaranta satama-altaassa. Siellä vietimme parin päivän aikana monta rentoa uimahetkeä. Näimme myös pieniä nokkahauenpoikasia, joita pikkulapset pyydystivät kaislikosta ämpäreihinsä. Nokkahauki kuuluu periaatteessa Suomenkin kalastoon, mutta koskaan ei ole kohdalle sattunut. Illallistimme toisena iltana kylän tuulimyllyllä, jonne ilmeisesti kylätoimikunta oli organisoinut neljä tramppaa ja minigolfin.

Kuten todettua, myös Byxelkrokista oli satama auki lounaaseen. Siellä vuokrasimme pyörät, suunnitelmana kiskaista saaren pohjoiskärjen rengastie. Ensimmäinen etappi Neptuns Åkerin (esiteini: ”Pyh mitä kiviä noin on”) jälkeen oli juuri edellä mainittu pohjoiskärjen majakka. Se ei tosin voinut olla kovin unohdettu, koska sinne pääsi pikitietä pyörällä, sillä oli nimi (Långe Erik), sinne piti maksaa sisään ja - kortti kävi. Kovasti oli hienot maisemat. Matkalla osoitin Aavalle paikan, jossa isi ja Antti-kummi olivat viikkoa aikaisemmin tehneet vendan. Aava kysyi että mikä on venda.

Seuraava etappi olikin sitten Nabbelundin ei-mitään -satama, jota tosiaan ruopattiin. Kun sitten nälkä alkoi hiipiä, huomasimme että turismi ja erityisesti turistipalvelut ovat Öölannissa varsin konsentroituneita satamapitäjien keskusta-alueille. Taajamat täällä olivat ränstyneen oloisia eikä ihmisiä, saati kutsuvia ravintolaneonvaloja, näkynyt missään. Pari torppaa olisi ollut myytävänä, ja hetken pohdimme millaista olisi omistaa kesämökki Öölannin pohjoiskärjessä. Ei kovin käytännöllistä ilmeisestikään.

Pari kilometriä aiemmin joku kyltti oli povannut ainakin ruokailuvälineitä, mutta ennuste näytti vanhentuneelta. Kolme lasta, kaksi aikuista, rusinarasia ja yli 10 km takaisin sivistyksen pariin kumpaa tahansa kautta rengastietä ei vaikuttanut hyvältä yhtälöltä. Päädyimme lopulta paikalliseen luonnonpuistoon – Trollskogeniin - tsekkaamaan tilanteen – ja olimme pelastetut. Makkaraa, perunasalaattia ja muuta kiskasta kalliilla luovutettua paikallisen Saarioisen einesapetta mätettyämme jatkoimme matkaa. Luonnonpuiston hiekkarannat olivat täynnä haisevaa levää, mutta etelämpää löysimme mahtavan puhtaan hiekkarannan, jossa Kaappo sukelteli kuin hylje ja pikkulapset kahlailivat rantamainingissa rakennellen taloja kivistä. 

Loppumatka helteisessä säässä sujui mukavasti mutta vähän jännittävästi, kun pienet lapset nukahtivat istuimiinsa ja turvavyöt olivat mitä olivat. Ehjänä päästiin kuitenkin takaisin!

Tjust, St. Anna ja Gryt – helmiä matkalla tavallisuuteen

Lauantaina aamulla varhain jätimme Öölannin taaksemme ja purjehdimme ison meren yli Byxelkrokista Västervikiin aurinkoisessa korkeapainetuulessassa. Rannikon tuntumassa paikallinen merituuli tilttasi säätuulen yhdentoista aikaan ja loppumatka mentiin koneella. Oli kuuma.

Västervikissä etelä-ruotsalainen vauraus ja hyvä pöhinä sen kun jatkuivat – ja mikä tärkeintä, satamassa oli uima-allas joka vei hetkessä kaikkien sydämet! Satama oli valitettavasti melko kaukana keskustasta, mutta ramppasimme keskustaan illalliselle mukaviin tunnelmiin. Seuraavana päivänä allekirjoittanut kävi kaupassa keskustassa, mutta huomasi vasta kävelymatkalla että sinnehän olisi päässyt kätevimmin lahden yli jollalla. No, tulipa liikuntaa.

Västervikistä suuntasimme Tjustin-Sankt Annan-Grytin saaristoon tavoitteena tutustua alueen hienoihin luonnonsatamiin. Avomeri vilkahtelee väylän itäpuolella ja paljolti suojellut rakentamattomat saaret muodostavat hienon rauhallisen kokonaisuuden. Vastatuuli, kapea väylä ja nuori miehistö pakottivat meidät valitettavasti kuitenkin moottorimarssille.

Illansuussa saavuimme klassisen Jungfrusundin tuntumaan. Jungfrusund on kuuluisa siitä, että aiemmin salmessa on korvattu yksi loisto peilijärjestelyllä, joka toistaa salmen toisen puolen loiston valon. Koko väylä on muuten osa samaa itineraariota, jossa on kohteita myös Suomesta ja jonka arvellaan kuvailleen purjehdusreittiä Tanskasta Tallinnaan. Alueella on useita eri tuulille sopivia rantautumispaikkoja lähes asumattomassa saaristossa. Sääennuste lupasi tuulta seuraavan vuorokauden aikana lähes koko itäsektorista, joten arvelimme että vaihtoehtoja pitää olla.

Ruotsalainen saaristo on paljon paremmin suunniteltu purjehdukseen kuin meidän saaristomme. Vedet ovat syviä ja saaret korkeita eli ne antavat aivan erilaisen tuulensuojan kuin monet Saaristomeren saaret. Tukholman saaristossa Skärgårdstiftelsen vastaa luonnonsatamien säilymisestä ja peruspalveluista, tällä alueella on puolestaan paljon virallisia suojelualueita, joille ei voi rakentaa ja joilla lääninhallitus pyörittää skärgårdsmaja- ja sophantering-tasoisia palveluja. Mahtavaa!

Tsekattuamme vaihtoehdot päädyimme erään saaren länsikärkeen. Vettä oli aivan rantaan asti yli 5 metriä – vielä keula kalliossakin kaiku näytti 5.6 metriä. Grillailimme ilta-auringossa, ja Kaappo kävi noukkimassa saaren keskiosan painanteesta mustikkapiirakkamustikat. Mustikka-aika on näillä leveyspiireillä selvästi aikaisemmin kuin Suomessa. Myös kasvilajisto on yllättävän erilainen, jalopuita ja isoja ruusupensaita on paljon. Hyttysiä ei ollut käytännössä ollenkaan. Myös Atte tutustui mustikkaan ja sen jälkeen olikin suu sinisenä aina kun mustikoita vain näkyi!

Aamulla satoi vettä. Lounaan jälkeen heitimme Aten taas unille ja jatkoimme kohti pohjoista, tällä kertaa tyvenessä. Ennuste oli luvannut itätuulta 5-8  m/s. Ylipäätään matkalla nähtiin taas, että matalapainesään ennustaminen ei nykykapasiteetillakaan onnistu. Pieni mesoskaalan ero matalapaineen reitissä aiheuttaa suuria paikallisia eroja tuulessa ja säässä. Kohteenamme oli väylän tuntumassa sijaitseva Långviken Ämtön saaressa Fyruddenin koillispuolella. Iltapäiväksi oli luvattu länsituulta lähes 15 m/s, jolta haimme lahdesta suojaa. 

Sade oli lakannut ja pilvet rakoilivat.Tullessamme Långvikeniin povattu länsituuli oli juuri alkanut. Pienet ankkurinlaskuhaasteet johtivat siihen että ankkuri tuli aivan liian lähelle venettä. En kuitenkaan jaksanut alkaa jumpata uutta rantautumista koska lahti vaikutti suojaisalta. Valitettavasti, kuten usein käy, länsituuli ei aiheuttanut ongelmia, mutta pieni tuulen kääntyminen lounaaseen päin sai tuulen kiertämään saarta ja puhaltamaan vihaisissa puuskissa lahden eteläpään matalien kallioiden yli suoraan kylkeen. Muut veneet satamassa olivat varsin pieniä eivätkä tarjonneet suojaa. Lähellä ollut ankkuri tietysti alkoi rekata, ja tämähän tapahtui sitten juuri päivällisaikaan. Jollalla viemään toista ankkuria ja siirtämään toista…eipä ollut ruoka enää lämmintä sen jälkeen. Älä koskaan luota tuuleen. Ilmeisesti satamakirjamme kirjoittajat eivät ole olleet lahdella kovalla lounaistuulella.

Lahti on ruotsalaisille tyypillinen luonnon- ja palvelusataman sekoitus. Paikalla on askeettinen mökkikylä, kioski, vessat, suihkut ja sauna. Ainakin eläkeläisiä näkyi mökeissä viihtyvän. Paikka oli ilmeisesti entinen kunnan virkistysalue, jonka joku yrittäjä oli ostanut. Koko muu saari oli luonnonsuojelualuetta. Hiekkarantakin löytyi, mutta kylmä tuuli kiersi siihen ikävästi eikä pikkuväki kovasti siellä viihtynyt. Kaappo-hylje sukelteli kuitenkin pitkään.

Kansalaistaksilla Kolmårdeniin

Seuraavana päivänä kova länsituuli jatkui. Arvelimme että pääsemme ennätysajassa Arkösundiin pelkällä keulapurjeella. Saimmekin elämämme kyytiä. Arkösundin jo häämöttäessä mittasimme 16 m/s puuskan, Vene kulki pelkällä keulapurjeella lähes 9 solmua.

Ohitimme ihan alkumetreillä puolalaisen ison Hansen. Ohitus tuntui ottavan sen kipparia ohimoon, sillä Hansessa alettiin säätää ja se purjehti keula perälautamme tuntumassa pitkään kunnes ajoi liian lähelle väylän lännenpuoleisia saaria eikä saanut enää kunnolla tuulta.

Arkösundissa törmäsimme ruotsalaiseen ilmiöön – marinoiden ketjuuntumiseen. Promarina-niminen yritys hoiteli jo Västervikin satamaa ja huseerasi myös täällä. Ihmettelimme hyvää palvelua, kun jo redille pörräsi nuori poika kumiveneellä kyselemään että ollaanko sitä satamaan tulossa. Koska satama oli muuttunut reilusti sitten karttapäivityksiemme, lähdimme auliisti pojan perään ja kiinnityimme sataman ulkoreunaan kyljittäin peräspringitekniikalla melkomoiseen svelliin. Vasta myöhemmin huomasimme että sisempänäkin olisi ollut (tuulettomia) paikkoja mutta niitä ei meille tarjottu. Lisäksi poitsun kaappaus johti siihen että emme tajunneet edes tarkistaa vieressä olleen paikallisen pursiseuran vierassataman tilannetta. Siinä olisi ollut hyvä tilaisuus kannattaa paikallista.

Arkösundilla on takanaan maineikas historia, salmesta oli joskus purjehtinut 700 tanskalaisvenettä Tallinnaa valloittamaan ja onhan se muutenkin ollut tärkeä merenkäynnin solmukohta. Nyt kuitenkin aika näyttää ajaneen Arkösundin ohi. Keskusta on voimakkaan polarisoitunut; hyvin hoidetun sataman ja erittäin kalliinnäköisten rantatalojen kontrasti nuhjaantuneeseen kaljabaarikeskustaan oli aikamoinen. Satamatilaa kylässä kyllä oli – Arkösund lieneekin norrköpingiläisveneilijöidelle tärkeä kotisatama.

Seuraava etappimme oli Nävekvarn. Olin käynyt mailinvaihtoa paikallisen satamakapteenin kanssa siitä miten saisimme kyydin Kolmårdenin eläinpuistoon; idea tuli mieleeni keväällä kun pitkän linjan purjehtija venepaikkanaapurissamme mainitsi ohimennen heidän käyneen usein Kolmårdenissa lasten kanssa. Pientä kartan ja netin tutkimista ja suunnitelma kirkastui.

Kurt-satamakapteeni tulikin meitä vastaan veneelle ja esitteli paitsi itsensä, vaikutusvaltansa ja kultahampaansa myös Nikolain, venäläisen rekkakuskiopiskelijan joka oli kesätöissä satamassa. Nikolai oli luvannut viedä meidät 25 kilometrin matkan Kolmårdeniin ja hakea illalla varsin kohtuullista 500 kruunun palkkiota vastaan. Kun Kurt-kapteeni jopa vielä höyläsi kunnon kansalaistaksikonseptiin kuuluvan käteisen sataman korttipäätteellä kortiltamme Nikolaille annettavaksi, oli diili valmis.

Ajoneuvossa oli paljon samaa kuin Nikolain kansallisuudessa – vanha 740-Volvo josta iskarit oli ilmeisesti trokattu heimoveljille ja jouset olivat lähdössä seuraavaksi. Mutta moista tilaisuutta emme jättäneet käyttämättä, vaikka tarkkaan ottaen turvavöitäkään ei ollut kaikille. Onneksi tiet olivat niin kapeita että emme päässeet todistamaan rakkineen huippunopeuksia. Vaikka Nikolai puhui ruotsia, puhe ei tuntunut kuuluvan kauppaan. Matka kuitenkin joutui.

Kolmårdenissa viihdyimme torstaipäivän valitettavan sateisessa säässä mutta hyvin. Kaikki olivat innoissaan eläimistä – ja oli syytäkin olla, sillä tarjonta oli laajaa. Köysiradasta, joka risteili eläinten päällä, Aava raportoi mummalle puhelimessa luontevasti: ”Siellä oli sellainen naru josta roikkui komeroita joihin mentiin ja joista saattoi katsoa eläimiä.”

Mainittakoon että vaikka Nävekvarn on vanha ruukkipitäjä, tylsempää paikkaa saa hakea. Ilmeisesti paikkakunnalla ei ole kauheasti aktiviteetteja, kun venesatamaa tunnuttiin vartioivan innostuneesti monen hengen voimin ympäri kellon.

Oxelösund horror – luojan tähden paetkaa

Nävekvarnista suuntasimme Oxelösundiin. Vasta matkalla sinne huomasimme satamakirjan sivulauseesta että venesatama on syväsataman vieressä ja syväsataman vieressä on terästehdas. Kyllä ruotsalainen osaa markkinoida! Keskustassa ei ollut yhtään mitään ja paikkakunnan kirkkokin oli kahta kertaluokkaa karmeampi kuin Espoon Tapiolan piruntorjuntabunkkeri! Kävimme Kaapon kanssa vilkaisemassa kylmän sodan aikaiseen rannikkolinnakeketjuun kuuluneen Femörefortetin, jonka kaupunki on ostanut ja jota esittelee ja pyörittää jonkunlainen yhdistys – meidän oppaamme vaikutti enemmän aseistakieltäytyjältä kuin militantilta joten ehkä tämä on paikallisten sivareiden palveluspaikka?

Promarina huseerasi täälläkin. Niin kiire oli lähteä pois että marinan ”incheckad”-flaku unohtui palauttaa. Älkää hyvät ihmiset käyttäkö elämänne rajallisista päivistä yhtäkään tässä kaupungissa.

Matkalla eteenpäin seuraavana päivänä bongasimme joukon kivoja ja suosittuja luonnonsatamia muuten mitäänsanomattomasta saaristosta Oxelösundin koillispuolelta. Ne olisivat olleet paljon Oxelösundia parempi vaihtoehto! Sahasimme tyvenessä koneella kohti Landsortia ja erästä luonnonsatamaa, jossa oli tarkoitus yöpyä ennen Nynäshamnia ja Kaapon saattelemista Tukholmaan äitinsä huomaan.

Luonnonsataman perillä oli Södetäljen venekerhon paikka. Ruotsissa jokamiehenoikeudella saisi periaatteessa mennä kerhojen laitureihin. Meillä ei ole ollut koskaan pokkaa tehdä sitä eikä nytkään tarvinnut sillä paitsi laituri myös kaikki kalliot olivat täynnä veneitä. Jäimme lahdelle ankkuriin.

Aamulla 11.7. täräytimme 15 mailia Nynäshamniin ja matkan eräs etappi oli saavutettu – Kaappo siirtyi Tukholmaan ja lähti äitinsä kanssa kotiin isommalla laivalla. Junayhteys oli poikki ratatöiden takia. SJ järjesti Kaappoa saattaneille Elinalle ja Aavalle kivan sakkokierroksen, kun paluumatkalla juna Västerhaningeen oli 2 min myöhässä mutta korvausbussi Västerhaningesta Nynäshamniin lähti ajallaan. Onneksi paikallisesta Coopista löytyi lämmittelypaikka ja vessa Aavalle!

Miksi genaakkeri on keksitty?

Meitä on huijattu, pohdin mielessäni kun levittelimme jälleen kerran genaakkeria keulalle matkalla Sandhamnista Suomen Utölle. Alkuillasta tuuli oli tullut mukavasti vähän takaa vähän sivulta, mutta nyt se oli jo melko takana. Lasten jo nukkuessa ja tuulen ollessa varsin leppoisa päätimme ottaa ko. tyykin ylös ja katsoa, pääsisimmekö tällä kertaa ajamaan sillä alemmas kuin genualla, tai saisimmeko virsikirjan pysymään auki mainingissa, joka tuli yllättävänkin sivusta.

Nynäshamnista olimme päätyneet Krokholmenin lahden yöpaikan kautta lopulta Sandhamnin koillispuolella olevalle hiekkarannastaan kuuluisalle kalliosaarelle ottamaan pienet jäähyväisuinnit Ruotsille. Luodolle tuntui kuitenkin kertyneen koko Ruotsin veneilyn ydin. Onneksi sentään kolme optarikurssia ja yksi zoomiporukka hinattiin rannasta pois kun me kurvasimme paikalle. Hiekkaranta on rajallinen resurssi ruotsissakin. Leka tiskiin, jolla veteen ja uimarannalle.

Mutta olipa kyllä upea hiekkaranta! Pienet kahlailivat tyytyväisinä ja söivät eväitä onnellisen oloisina, kunnes viiden jälkeen vetäydyimme paatille, karistimme Ruotsin hiekat jaloistamme (pääosin veneeseen…)  ja aloitimme yölegin kohti Suomea.

Vastaukset genaakkerikysymyksiin yllä olivat yksinkertaisia: 5-10 astetta alemmas ja ei pysynyt virsikirja auki mainingissa. Alemmas pääsyyn taitaa vaikuttaa vain se, että genaakkerilla saa suuremman nopeuden, jolloin apparenttituuli kääntyy enemmän eteen ja kurssia voidaan vähän laskea.Tämän assytyyppisen purjeen saa laskettua myötäisellä niin, että sen etuliikki kääntyy lopulta itsekseen pitkälle tuulenpuolelle, mutta ei siitä mitään apua ole. Genaakkeri taitaakin olla oikeasti tarkoitettu enemmän sivutuulipurjeeksi. Sivutuuleen meidän veneemme kulkee kuitenkin jo muutaman metrin tuulessa tosi hyvin.

Joissain yhteyksissä on ehdoteltu, että genaakkerin voisi jalustaa kuten spinnun eli halssikulman spinnupuomille. Näin sitä voisi kääntää paremmin esiin myötäisellä. No hieno juttu, mutta miten tämä sitten eroaa spinnun käytöstä?

Voikin olla, että jatkossa otamme perhepurjehdukselle spinnun ja jätämme genaakkerin kotiin.

No, sujui se genaakkerillakin. Omassa vahdissani vedimme kohti Hiidenmaata ja Ellun vahdissa jiipin jälkeen kohti Maarianhaminaa kunnes seitsemän aikaan aamulla tuuli tilttasi lopullisesti ja peltigenua vei kohti Utotä. Ulkomaankeikka oli paketissa puolen päivän aikaan keskiviikkona 15.7.

Suomen puolella käytiin vielä tsekkaamassa Örö sekä kavereiden mökillä Särkisalossa ja otettiin Mumma mukaan Hangosta loppumatkalle. Espooseen rantauduttiin 24.7.

Hieno oli reissu - ja välilöissä oltiin edelleen.

Lapsiperheet maksavat korkovähennyksen poiston

Suomessa asuntokunnilla on Tilastokeskuksen tietojen (2013) mukaan asuntovelkaa yhteensä noin 81 miljardia euroa. Keskimääräinen asuntovelka on 94.000 euroa. V. 2013 asuntokunnat maksoivat asuntolainan korkoja noin 1.200 miljoonaa euroa. Lapsiperheistä (asuntokunnista, joissa vähintään 1 lapsi) n. 65 %:lla on asuntovelkaa. Lapsiperheiden keskimääräinen asuntovelka on 120.000 euroa.

Yli 65-vuotiaista asuntokunnista noin 9%:lla on asuntovelkaa. Velan keskimääräinen koko on 39.000 euroa.

Voidaan laskea, että v. 2013 asuntovelkaiset lapsiperheet maksoivat asuntolainan korkoja keskimäärin 1800 euroa vuodessa. Yli 65-vuotiaat asuntokunnat maksoivat keskimäärin 650 euroa.

Verotuksessa 65% korkovähennyksestä saatava hyöty alijäämähyvityksen kautta on noin 20% koroista. Lapsiperheelle tämä tarkoittaa noin 360 euroa ja yli 65-vuotiaille 130 euroa.

Vuodessa asuntolainan korkovähennyksen poistaminen kerää asuntovelallisilta noin 240 miljoonaa euroa nykyisellä korkotasolla. Lapsiperheiltä (n. 370000 kpl) kerätään noin 130 miljoonaa euroa, 54 % kertymästä, ja velallisilta eläkeläisasuntokunnilta (noin 63000 kpl) noin 8 miljoonaa euroa eli 3 prosenttia kertymästä.

Asuntolainan takaisinmaksuaika on tällä hetkellä noin 17 vuotta. Diskonttokertoimella 0 tasalyhennyksin hyödyn menetys maksaa lapsiperheelle noin 3500 euroa ja eläkeläisperheelle 1100 euroa. 

Eräs vähennyksen perusteluista on asuntojen hintakehityksen hillintä. Jos hyödyn menetys siirtyy asuntojen hintoihin ja asunto myydään, lapsiperhe menettää lisäksi 3500 euroa ja eläkeläisperhe 1100 euroa.

Aikamoisia tulonsiirtoja, kannattaa ehkä tiedustella oman eduskuntavaaliehdokkaan kantaa tähän asiaan.

Elämä ei välttämättä olekaan sattumaa

Miltä tuntuisi ajatus, että ainehiukkasten itseorganisoituminen olisikin yhtä luonnollista kuin kiven pyöriminen kalliolta alas? MIT:n professori Jeremy England on esittänyt olemassa olevaan termodynamiikkaan perustuvan teorian, joka sanoo, että kun ryhmä atomeja saa ulkopuolista energiaa jostain ja kykenee siirtämään ympäristöönsä lämpöä, ryhmä organisoituu monimutkaistuviksi rakenteiksi, jotka siirtävät lämpöä ympäristöönsä aina vaan tehokkaammin.

Mitä on elämä? Ryhmä atomeja jotka saavat energiaa ja siirtävät lämpöä ympäristöönsä.

Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan entropia kasvaa ajan kuluessa. Kuumat esineet jäähtyvät ja lastenhuoneiden lattiat täyttyvät vähitellen leluista. Kun aika kuluu, energialla on taipumus levittäytyä tai hävitä tietystä systeemistä. Energian on yksinkertaisesti helpompi levitä kuin pysyä tietyssä paikassa. 

Maailmankaikkeudesta energia ei toki häviä, mutta maailmankaikkeutta pienemmistä yksiköistä kyllä. Teoriassaan England johti termodynamiikan toisen pääsäännön yleistyksen hiukkasjärjestelmille, jotka saavat ulkopuolista energiaa ja pystyvät siirtämään lämpöä ympäristöönsä. Yleistyksen pohjalta hän tarkasteli, miten tällaiset järjestelmät lisäävät todennäköisimmin entropiaansa. Todennäköisimmät hiukkasjärjestelmän konfiguraatiot osoittautuivat sellaisiksi, jotka absorboivat energiaa mainitusta ulkopuolisesta lähteestä ja siirtävät sitä lämpönä ulos mahdollisimman tehokkaasti. Nämä konfiguraatiot puolestaan ovat sellaisia, joissa hiukkaset ovat jollakin koordinoidulla tavalla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, vaikkapa kiinnittyneinä toisiinsa. Tämä tarkoittaa periaatteessa sitä, että esimerkiksi auringon valaisemat atomiryhmät valtameressä tai ilmakehässä organisoituvat itsekseen monimutkaisemmiksi rakenteiksi.

Myös kopioituminen, so. jälkeläisten tuottaminen, saattaa olla seurausta teoriasta, sillä kopioituminen on erittäin tehokas tapa napata energiaa lisää ja siirtää sitä lämpönä ulos. Jatkotutkimuksissaan England on osoittanut, että mm. RNA-molekyylien itsereplikoitumiseen liittyvät energiatasot tukevat teoriaa. Mielenkiintoista on, että teoria myös hämärtää elämän ja ei-elämäksi katsottavan toiminnan rajaa: turbulenttien nesteiden pyörteet kahdentavat itsensä ja teoreettisia sekä simulointitutkimuksia ei-elävistä itsereplikoituvista mikrorakenteista on esitetty.

Esitetty ajattelu tuntuu vieraalta, koska termodynamiikkaa on tähän asti käsitelty teoreettisesti lähinnä suljetuissa järjestelmissä jotka ovat lähellä tasapainoa. Avointen kaukana tasapainosta olevien järjestelmien analyysi ei ole ollut termodynamiikan mainstreamia. Alan tutkimusta on tehty, mutta tieteenhaarana ala on varsin esoteerinen eikä sitä ole pystytty aiemmin kunnolla nostamaan puheenaiheeksi.

England itse sanoo, että hänen teoriansa ei missään tapauksessa korvaa Darwinin luonnonvalintaa, mutta auttaa ajattelemaan laajemmin ja tarjoaa uudenlaisia ratkaisumalleja tietyille toistaiseksi selittämättä oleville evoluutiobiologian ongelmille.

Kuten kaikilla uusilla tieteellisillä ajatuksilla, tälläkin teorialla on puolustajansa ja vastustajansa. Myös joukko aiempia tutkimuksia tehneitä tutkijoita on noussut vaatimaan osaansa kunniasta, mikäli sellaista lopulta jaetaan. England itse jatkaa sekä teoreettista että käytännöllistä tutkimusta, ja varmastikin myrskyisää argumentointia puolesta ja vastaan on odotettavissa. Se, onko England fysikaalisen elämän tuleva Darwin vaiko vain hyvä popularisoija, jää nähtäväksi.

Referaatti ja käännös tekijän lisäyksin tekstistä

https://www.quantamagazine.org/20140122-a-new-physics-theory-of-life/