Tieliikenneturvallisuus on pirullinen ongelma

Suomen tieliikenteen turvallisuusvision mukaan ”Kenenkään ei tarvitse kuolla tai loukkaantua vakavasti liikenteessä”. Käytännön turvallisuustavoitteeksi on asetettu jatkuva liikenneturvallisuuden parantuminen siten, että liikennekuolemien määrä puolitetaan ja loukkaantumisten määrää vähennetään neljänneksellä vuoteen 2020 mennessä vuoden 2010 tasosta. V. 2013 tieliikenteessä loukkaantuneiden lukumäärä oli alle tavoitteiden, mutta tieliikenteessä menehtyneiden lukumäärä oli tavoitetason yläpuolella ja tavoitteen saavuttaminen on epävarmaa.

Tieliikenneturvallisuuden kehittäminen on hallinnon näkökulmasta tyypillinen pirullinen ongelma. Tieliikenneturvallisuuden osa-alueet ovat usein vaikeita tunnistaa eivätkä ne noudattele hallintorajoja. Ongelmien sisältö on monipolvinen ja ratkaisumallit hankalia löytää, koska muodolliset vaikutusmekanismit esimerkiksi henkilöliikenteen kuljettajiin ovat jakautuneet eri hallinnonaloille.

Tieliikenteen turvallisuus jaetaan tyypillisesti kuljettajiin (ammatti- ja muut; polkupyöräilijat, jalankulkijat), ajoneuvoihin ja liikenneinfrastruktuuriin. Näistä ajoneuvon turvallisuus ei ole käytännössä juurikaan Suomen käsissä, vaan päätökset tehdään YK:n UNECE:ssä ja EU-tasoilla. Ajoneuvot eivät myöskään ole merkittäviä onnettomuuksien aiheuttajia.

Liikenneinfrastruktuuri vaikuttaa sekä onnettomuuksien syntyyn että seurauksiin. Tie- ja risteysgeometriat saattavat omalta osaltaan vaikuttaa suistumis- ja risteysonnettomuuksien syntyyn. Yksiajorataisilla teillä on aina olemassa yhteenajon mahdollisuus. Suistumisonnettomuuksissa kovat rakenteet tiealueilla pahentavat onnettomuuden seurauksia.

Keskeisin tekijä onnettomuuksien synnyssä on kuitenkin ihminen. Vuoden 2012 kuolemaan johtaneiden onnettomuuksien taustalla on 99% tapauksissa ihmisen riskitekijä. Vuoden 2012 kuolemaan johtaneista moottoriajoneuvo-onnettomuuksista suistumisia tai kohtaamisonnettomuuksia oli n. 75% ja risteysonnettomuuksia 10 %. Yhteenajoista 89% aiheutti henkilöauto tai pakettiauto. Ulos tieltä yksin ajaneista 70% oli henkilö- tai pakettiautoja. 84% aiheuttajista ajoi omalla autolla, joten myytti työsuhdeautojen onnettomuusalttiudesta lienee väärä. 85 % aiheuttajista oli miehiä; sukupuolten ajosuoritteet eivät ole tiedossa. Kolmannes aiheuttajista ajoi ylinopeutta. Puolet aiheuttajista oli vapaa-ajan matkalla ja viidennes aiheuttajista oli rattijuoppoja. Raskas liikenne aiheuttaa vain noin neljänneksen onnettomuuksista joissa se on osallisena. Sää onnettomuushetkellä oli kirkas tai poutainen 80 % onnettomuuksista. 67% onnettomuuksista ajettiin päivänvalossa ja 60% kuivalla tai jäättömällä tien pinnalla. Onnettomuuksien aiheuttajista alle 24-vuotiaita oli kuitenkin 24%, kun 18-24-vuotiaiden osuus 18-80-vuotiaista on Suomessa n. 8 %. Nuorten prevalenssi on siis kolminkertainen.

Yleisimmät välittömät riskit olivat käsittelyvirheet tai väärät ajotoiminnot (27%) ja toimintakyvyn muutos (käytännössä nukahtaminen, 19%). Taustariskeistä tärkeimpiä olivat kuljettajan tila, ylinopeus, turvalaitteiden käyttämättömyys ja renkaiden huono kunto. Mielenkiintoisia uusia trendejä ovat rattijuoppouden väheneminen ja ns. Tukholma-ilmiö, jossa ajokortin suorittaminen heti kun se on mahdollista on suurkaupungeissa merkittävässä laskussa.

Kevyen liikenteen onnettomuuksissa kuoli 48 henkeä, joista 19 oli pyöräilijöitä ja 28 jalankulkijoita. Pyöräilyonnettomuuksista kaksi kolmannesta tapahtui taajamissa. Kaikki onnettomuudet tapahtuivat valoisaan aikaan. Noin puolessa tapauksista pyörälijä aiheutti onnettomuuden itse. Puolet kuolleista oli yli 65-vuotiaita. Kolmanneksella kuolleista oli kypärä. Kypärän käyttö olisi pelastanut arviolta neljä kuolemalta. Onnettomuuksissa mukana olleista ajoneuvoista kaksi kolmannesta oli henkilö- tai pakettiautoja. Onnettomuuksissa tankojuoppoja oli 16% ja rattijuoppoja 5%.

Jalankulkuonnettomuuksista lähes kaikki tapahtuivat taajamissa. Puolet onnettomuuksista tapahtui valoissaan aikaan. Noin puolessa tapauksista jalankulkija aiheutti onnettomuuden itse. Puolet kuolleista oli yli 65-vuotiaita. Puolella kuolleista ei ollut heijastinta. Heijastimen käyttö olisi pelastanut ilmeisesti kaksi henkeä. 10 % jalankulkijoista oli yli 0.5 promillen humalassa ja 5% moottorajoneuvon kuljettajista oli rattijuoppoja.  Kaksi kolmannesta mukana olleista moottoriajoneuvoista oli raskasta liikennettä.

Kevyen liikenteen onnettomuuksissa 92 % liittyi aiheuttaneen moottoriajoneuvon havainto- tai tulkintavirheeseen. Taustariskeinä yleisimpiä olivat kuljettajan tila, jalankulkujan tila ja kevyen liikenteen havaittavuus.

EU:n liikenneturvallisuudessa Suomi on keskitasoa. Edellä ovat mm. kaikki Pohjoismaat, Italia ja Espanja. Keskimäärin EU-maat ovat kyenneet vähentämään liikennekuolemia tällä ajanjaksolla n. 50%. Suomessa vähenemä on ollut vain 40%. Suomen liikennekuolemien vähenemä 1997-2013 on myös ollut selvästi hitaampaa kuin muissa Pohjoismaissa.

Liikenneviraston tuore liikenneturvallisuusvertailu Suomen, Ruotsin, Hollannin ja Ison-Britannian välillä osoittaa, että Suomen kehnohko sijoitus eurooppalaisessa tieliikenneturvallisuusvertailussa rakentuu ainakin seuraavista osatekijöistä:

·         Isot henkilökohtaiset tieliikennesuoritteet johtuen pitkistä etäisyyksistä ja vähäisestä joukkoliikenteen käytöstä – altistuminen riskille ja myös väsymys pitkien matkojen yhteydessä

·         Vertailumaita keskimäärin vanhempi autokanta - isompi todennäköisyys joutua onnettomuuteen ja huonompi suoja onnettomuudessa

·         Asenneongelmat erityisesti nuorilla miehillä – eli hölmöily.

Suomessa on myös vertailumaita turvattomampi raide- ja vesiliikenne ja Suomi on kotitapaturmien esiintyvyydessä Euroopan pahimpia maita. Eräänä kuriositeettina voidaan mainita OMX-Helsinki -osakeindeksin ja liikennekuolemien välinen suhteellinen voimakas korrelaatio 2000-luvulla – nousukaudella kuolee enemmän ihmisiä liikenteessä, ja liikennesuoritteen muutokset eivät selitä tätä vaihtelua. Myös murhatilastojen ja tieliikennekuolemien välillä on yhteys.

Suomessa näyttäisi siis vallitsevan laajemminkin kansallinen turvallisuuden asenneongelma.

Todellinen muutos lähtee meistä itsestä. Muutamalla helpolla keinolla saat paljon aikaan.

·         Käytä julkista liikennettä aina kun mahdollista.

·         Kiinnitä turvavyö, vaadi sen käyttöä kaikilta matkustajilta

·         Käytä kypärää. Käytä heijastinta.

·         Älä aja suurta ylinopeutta. Ajansäästö on yleensä mitätön.

·         Pidä taukoja pitkillä matkoilla paljon tai huolehdi että sinulla on keskustelukumppani.

·         Aja taajamissa korostetun rauhallisesti ja ennakoiden.

·         Kulje kevyessä liikenteessä ennakoitavasti ja suhtaudu kaikkiin ajoneuvoihin ikään kuin niiden kuljettaja ei näkisi sinua.

Turvallista matkaa.

Suhde palveluammatteihin on itseaiheutettu ongelma

Luin mielenkiinnolla Minna Lindgrenin kolumin pääsiäisen HS:ssä suomalaisesta kahvila- ja muusta palvelukulttuurista. Lindgrenin mukaan joka paikassa vallitsee itsepalvelu - palvelu on ulkoistettu asiakkaalle ja minkäänlaista odotustenhallintaa ei ole. Viimeksi ihmettelin tätä Suomenojan Shellillä hodaria syödessäni. Kun sen tilasin, KOKO JONO takanani pysähtyi ja odotti kun KASSAPOIKA väänsi tämän hodarin kasaan. Itse otin tietysti juoman ja sitten seisoskelin sellaisen kummallisen pystybaarin nurkalla räpeltämässä mössöä suuhun. Tämän me hyväksymme hiljaisesti.

Suhteellamme palveluun on itse asiassa paljon syvällisempiä yhteiskunnallisia vaikutuksia kuin äkkiseltään tulee edes ajatelleeksi. Palveluammattien työllistävä vaikutus on merkittävä ja se suurenee edelleen. Nuorille työntekijöille palveluammatissa toimiminen olisi hyvä asiakaspalvelun ja käytöstapojen koulu, jossa vanhempi polvi siirtäisi palvelukulttuuria eteenpäin. Nuorena opitusta asiakaspalveluasenteesta olisi paljon hyötyä alalla kuin alalla.

Suomessa ei tällä hetkellä kuitenkaan ole palvelukulttuuria. Siinä missä Keski-Euroopassa palvelukulttuuri on voimakasta ja ilmeisen luonnollista, suomalaiset ravintola-alan ihmiset ja muut asiakaspalvelijat näyttäisivät jopa häpeävän työtään. Tämä purkautuu huonona käytöksenä ja kummallisina maneereina (muistatte varmaan sen tarjoilija-sairaanhoitajatypin: "Mites täällä voidaan, onko ruoka maistunut meille?"). Huono käytös saa luonnollisesti asiakkaat ärtyneiksi ja oravanpyörä on valmis.  

Väitän, että perimmäinen syy palveluammattien kulttuuriseen romahdukseen on 10970-luvun vasemmistoradikalismissa. Kuulemani ja käsitykseni mukaan vielä 1950-ja 1960-luvulla palvelu toimi Suomessakin. 1970-luvulla porvarista tuli nopeasti vihollinen ja palveleminen muuttui ihmisarvolle sopimattomaksi työksi. Kaikuja tästä kuullaan edelleen jopa eduskuntatasolla kun puhuttiin piikayhteiskunnasta kotitalousvähennyskeskustelussa. Nyttemmin väestön ikääntyminen on ilmeisesti sosiaalidemokraatitkin saanut ymmärtämään sen, että ilman toisen palvelemista emme vaan pärjää. Osansa kantoi kekoon varmasti myös tiedonvälityksen paraneminen, unelmien kaupittelu markkinamielessä kaikille ja  perusteeton korkeakoulututkinto kaikille -optimismi.

Olisiko aika aloittaa Suomessakin uusi palvelukulttuuri? Hyväksyä että on olemassa erilaisia ihmisiä. Olla ylpeä siitä että on ammattitaitoinen toisen palvelija; tehdä työnsä pää pystyssä ja ansaita rahansa reilusti.

Takka ei kannata.

Joulunpyhinä on aikaa kaikkeen; aloin miettiä puunpolton kustannushyötyjä.

Talomme on 70-luvun lopulla valmistunut, nyt peruskorjattu parisataaneliöinen paritalon puolikas, jossa on uudehko öljylämmitys (niin, kyllä. Kattila on käyttöikänsä puolivälissä joten välitöntä uusimisintoa ei ole).

Polttoöljyn lämpöarvo on n. 10 kWh/litra. Litra toimitettuna maksaa n. euron. Sähkön hinta lienee n. 10 c/kWh. Sähkö kuluu keitiön lattialämmityksessä sekä lämmön talteenottokoneen esilämmityksessä. Oletetaan että kattila- ja verkostohäviöiden takia saan lämmitykseen 9 kWh litrasta öljyä.

Koivupuun lämpöarvo on 4,15 kWh/kg ja hyötysuhde varmasti pienempi kuin öljylämmityksessä. Karkeasti siis litraa öljyä vastaa 2,5 kiloa puuta. Ensimmäinen tulos on, että jos haluaisi korvata tuon noin 3000 litran öljynkulutuksen puulla, tarvittaisiin noin 7500 kiloa puuta (suora korvaus ei tietenkään ole mahdollinen mm. koska käyttövesikin pitää lämmittää). Ns pinokuutio koivua painaa 410 kiloa. Puuta tarvittaisiin siis reilu 18 kuutiota (tai 14 kiintokuutiota).

Kun oletetaan kiertoilmatakan hyötysuhteeksi n. 80%, saan polttamalla luokkaa 5 kg (1-2 pesällistä) koivupuuta siis taloon 16 kWh energiaa. Ison tilan patteritermostaatit eivät välttämärrä kaikki reagoi takkaan, joten koneellisesta ilmanvaihdosta huolimatta korkean olohuoneen lämpötila nousee noin kolmella asteella, mikä lisää lämpövirtaa ulos. Oletetaan että tämä hävikki olisi luokkaa  10 % eli 1.6 kWh. Loppu lämpömäärä tuottaa säästöä lähinnä vähentämällä tuloilman esilämmityksen tarvetta sekä sulkemalla termostaattisia patteriventtiilejä.

Näin ollen säästän kahdella pesällisellä koivupuuta ehkä 1.5 litraa öljyä ja  muutaman kilowattitunnin sähköä., yhteensä luokkaa n. euron ja 30 senttiä.

Takka maksoi asennettuna 6000 euroa. Olettaen, että takkaa poltetaan n. 100 kertaa vuodessa, on takaisinmaksuaika luokkaa 50 vuotta olettaen että puut ovat ilmaisia. Bauhausista saa 40 litraa koivupuuta vitosella. Tuo määrä painaa noin 10 kiloa, eli puun kilohinta on 0,5 euroa. Tällä kilohinnalla takan nettosäästö on 70 senttiä per käyttökerta ja takaisinmaksuaika siellä 90 vuoden nurkilla.

Entä sitten jos olisi varaava takka? Siinä voisi polttaa varmaankin n. 15 kg puuta yhteen soittoon, jolloin energiamääärä olisi kerralla luokkaa 50 kwh. tämä määrä säästäisi öljyä luokkaa 5 litraa. Jos lämmityskertoja olisi 50 vuodessa, säästö olisi 250 euron luokkaa, ja jos varaavan takan hankintahinta esim. 10.000 eur, takaisinmaksuaika 40 vuoden hoodeilla ilmaisilla puilla.

Ei se puunpoltto ehkä taloudellisesti kannata.. mutta onhan siinä tunnelmaa, ja ennen kaikkea riippumaton lämmönlähde sähkökatkoihin ja muuhun.

Kodin ja koulun "yhteistyöstä"

Kodin ja koulun yhteistyöstä puhutaan varsinkin koulussa paljon. Onkin hyvä että oppilaiden vanhemmista ainakin ne, jotka välittävät, pysyvät kärryillä siitä, miten heidän lapsillaan koulussa sujuu.

Tämä "yhteistyö" pitää sisällään kuitenkin paljon muutakin. Liikunnanopettajat ilmoittavat edellispäivänä marraskuussa että seuraavana päivänä on liikuntatunnilla hiihtoa ja kehottavat "yhteistyöterveisin" laittamaan lapselle hiihtovälineet kouluun mukaan. Siis tilanteessa, jossa hiihtovälineet ovat ullakolla tai kellarissa ja aivan varmasti liian pienet lapselle. Toinen opettaja järjestää oppilaiden vanhempia autorumbaan kesken työpäivän kuskaamaan lapsia jäähallille - jälleen "yhteistyöterveisin", ja kolmas keksii että lähdetäänkin huomenna metsäretkelle ja kumisaappaat ja sadeasu kaikille mukaan kouluun kittoos. "Aurinkoista syyspäivää, yhteistyöterveisin NN". Lapsi itkee hysteerisenä kun välineitä ei myöhään illalla ehditä hankkia tai etsiä.

Tämän vastapainoksi oppilaiden vanhempia toki kutsutaan kaikenlaisiin tilaisuuksiin koululle; on joulujuhlaa ja kevätjuhlaa ja isänpäivää ja muuta. Näissä tilaisuuksissa olisikin oikein mukavaa, jos vanhemmat huomioitaisiin jotenkin.Käytännössä kuitenkin vanhempia seisotetaan ulkona kuin karjaa odottamassa mahdollista sisäänpääsyä ahtaisiin tiloihin. Ovista kulkevat opettajat mulkoilevat vanhempia kuin sarjamurhaajia ja paimentavat luokkiaan edestakaisin vanhempien edessä. Vanhemmat eivät tiedä mitä tehdä ja koittavat vaivautuneina kutistua pois näkyvistä. Tunnelmaa pidetään yllä lasten kanssa väkinäisesti ja esiintyjiä kiitellään. Ei-esiintyville lapsille juhlien motiivi jää epäselväksi. Kevätjuhlassa rehtori esiintyi suuna päänä ja suuntasi sanansa vain ja ja ainoastaan koulun nyt jättäville kuudesluokkalaisille. Ei sanaakaan elämänsä ensimmäisessä kevätjuhlassa olleille ekaluokkalaisille. "Yhteistyöterveisten" voimalla sitten piti selostaa pienelle koululaiselle, että kyllä se sinunkin juhlasi oli.

Kun koulun ammattihenkilöistä pitäisi olla todellista apua - esimerkiksi oppimis- tai kasvuvaikeuksissa - löytyy apua ja ammattitaitoisia yksilöitä, mutta organisaatio ei toimi yhteen. Aikaa ei ole ole ja tulokset liudentuvat sisäisen tiedonkulun ongelmiin. Vai mitä mieltä on siinä, että syksyllä erityisammattihenkilöiden tekemästä oppimissuunitelmasta saa luokanopettaja tiedon huhtikuussa? Taas piti monien "yhteistyöterveisten" voimin edetä täysin omin voimin.

Kodin ja koulun yhteistyössä tuntuu korostuvan siis lähinnä opettajien mielivalta, huono suunnittelu, huonosti toimiva organisaatio ja tarve venyttää vanhempia hoitamaan asioita jotka oikeastaan kuuluisivat heille tai verovaroin hoidettavaksi. Toki toisenlaisiakin esimerkkjeä ja toimintamalleja on, mutta tältä pohjalta kehottaisin aidosti kaikkia opettajia miettimään, mitä kodin ja koulun "yhteistyö" oikeasti tarkoittaa.

Kokemuksia sairaanhoidon linjauksista

Isäni, 80 vuotta huomenna, joutui keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan yllättäen sunnuntaiaamuna. Tilannetta vaikeutti lisäksi se, että ilmeisesti Parkinsonin taudit lääkkeet olivat jääneet ottamatta edellisiltana ja yöllä tautiväsymyksen takia, ja hän oli hyvin jäykkä ja tuskin puhekykyinen. Vielä edellispäivänä järki oli luistanut hyvin eikä erityisiä muistiongelmia ollut ollut. Vain liikkuminen oli Parkinsonin taudin vuoksi vähän vaikeaa.

Sairaalassa olo ei helpottanut. Päällisin puoli isä vaikutti tyypilliseltä vanhuspotilaalta; kommunikoimattomalta ja loppuunpalaneelta. Yllätys oli silti suuri, kun sairaskertomuksesta löysimme lääketieteellisin perustein tehdyn elvytyskiellon. Kielto varmaankin oli perusteltu, mutta olisi edes tyyliin sopinut informoida omaisia tällaisesta. Lisäksi mistään ei käynyt ilmi niitä perusteita, joilla päätös oli tehty.

Sitten alkoi sydän pettää, ja isä siirrettiin toiseen sairaalaan saamaan parempaa hoitoa. Osastonlääkäri seurasi tilannetta ja konsultoi ensin kardiologia. Tämä ilmoitti että takaisin lähettävään sairaalaan vaan - käytännössä kuolemantuomio. Tilanne tulikin sitten todella pahaksi ja siirto peruttiin. Paikalle tuli anestesiologi pohtimaan tilannetta. Hetken tutkailtuaan totesi että voitaisiin kokeilla tiettyä hoitoa. Kuin ohimennen hän kysyi potilaan vointia ennen sairaalareissua. Kerroimme, että pari viikkoa sitten oli käyty hautajaisissa ja on pärjännyt yksin kotona ja on ratkottu akateemisia asioita vielä tammikuussa. Lisäksi veljeni toi esiin lääkäritaustansa.

Hoito tehosi, ja akuutti tilanne saatiin ratkaistua. Isän henki pelastui tässä tilanteessa; pystyttiin ostamaan lisää aikaa keuhkokuumeen nujertamiseksi. Emme kuitenkaan voineet välttyä ajatukselta, että hoitopäätökseen vaikutti lähes ratkaisevasti potilaasta kerrottu tausta ja sukulaisen status.

Tietynlaisen huipennuksen hoitoskeemaan saimme sitten osastolla. Isä ei pystynyt nielemään, eikä Suomessa ole käytössä suonensisäisiä Parkinson-lääkkeitä. Kaikesta näki että Parkinsonin taudin aiheuttama jäykkyys oli todella vakavaa. Tiedustelimme mahdollisuuksia lääkitä varovasti suun kautta, mutta vastauksena vain todettiin että potilas kieltäytyy ottamasta lääkkeitä. Siis kieltäytyy, tajuton ihminen? Ruokaa tai ravintoliuosta ei oltu annettu viikkoon.

Veljeni selvitteli toisen sairaalan päivystävältä neurologilta, voidaanko Parkinson-lääketabletteja liuottaa veteen ja antaa suun kautta ruiskulla. Näin kerrottiin toisessa sairaalassa toimittavan säännöllisesti tajuttomien kanssa. Idea esiteltiin vastuulääkärille, joka piti sitä hyvänä ja kirjautti sen potilaskertomukseen ja hoitosuunnitelmaan. Sairaanhoitaja toi liuotetun lääkkeen ja ruiskun, jätti ne meille ja POISTUI paikalta. Varovasti saimme lääkkeen annettua, ja se vaikutti nopeasti. Saimme vielä yhden hetken isämme kanssa ja pystyimme vielä viettämään 80-vuotissyntymäpäivää mm. tervehdyksiä hänelle lukien. Lopulta isä kuoli seuraavana päivänä.

Kaikki nämä tapaukset ovat kiinnostavia mutta karmaisevia esimerkkejä hiljaisesta hoitotyön priorisoinnista, suhdetoiminnan tärkeydestä ja siitä vallasta, jota lääkärit ja hoitohenkilökunta käyttävät. Ilmeisesti sairaala on monille kuolevien ihmisten läpikulkupaikka ja työ lähinnä ihmisten alasajoa.

Kuka määrittelee, miten tällaista valtaa käytetään? Todennäköisesti ei kukaan. Mikä on siis potilaan oikeusturva? Millä perustein päätetään, kenen elämä on pelastamisen arvoinen? Käsitykseni mukaan kysymys on aivan liian arka että kukaan uskaltaisi yksin linjata mitään. Lienee siis niin, että yksittäiset lääkärit tekevät tällaisia päätöksiä oman, eri lähteistä ammennetun kokemuksen ja mallien pohjalta. Yksittäisen potilaan kannalta toiminta on varmaankin perusteltua, mutta entä kun toimintaa tarkastellaan maanlaajuisesti? Toteutuuko yhdenvertaisuus?

Kysymykset ovat vaikeita eikä niihin varmaankaan koskaan löydetä täydellisiä tai perusteltuja vastauksia. Tämä kokemus oli kuitenkin pöyristyttävä. Tai ehkä olin vain naiivi.

Lumityöt - taas edunvalvontaa parhaimmillaan

NN. Suomen isännöintiliitosta hyökkää kirjoituksessaan taloyhtiöiden omatoimisia lumitöitä vastaan. Hänen mukaansa omatoimiset työt eivät kannata koska kulut ovat pieniä eikä niitä oikeastaan saisi edes tehdä itse. Kirjoittajan kotipesä osoittaa, että kirjoitus on voimakas edunvalvontapuheenvuoro, jossa hämärretään todellisuutta alan liiketoiminnan kyseenalaiseksi eduksi.

Lumitöiden tekeminen on loistavaa hyötyliikuntaa. Lisäksi lumitöiden tekeminen porukalla oman talon vähen kanssa ryhmäyttää taloyhtiötä ja juurruttaa ihmisiä.

Vastuukysymykset lumitöissä ovat aivan yhtä täysin levällään kuin kaikki muutkin kiinteistöalana vastuut. Pääsääntöisesti palveluntarjoaja ei ole vastuussa mistään ellei oikeus toisin totea. On todennäköisesti paljon turvallisempaa, että taloyhtiö huolehtii hiekoittamisesta kuin se että yhtiö odottaa koko päivän illalla mahdolliseti saapuvaa hiekoituskonetta joka roiskaisee keskelle pihaa kasan hiekkaa, häipyy ja laskuttaa palvelusta iltalisän.

Lumitöiden teettäminen on yleisesti ottaen paljon kalliimpaa kuin kirjoituksessa väitetään. Lyhyellä vasteajalla tehty sopimus - eli sellainen kuin yleensä tarvitaan, jotta talkooväki ei ehtisi tehdä töitä itse - saattaa maksaa satoja euroja asuntoa kohden.

Kun lunta sataa, ammattimainen lumityöpalvelu ei ole koskaan paikalla. Alalle tyypillisesti palvelu haalii itselleen liikaa töitä ja suorittaa ne mielivaltaisessa järjestyksessä. Liian suuret välinpitämättömien kuljettajien ajamat koneet eivät mahdu pihoille ja kävelyteille ja rikkovat aidat sekä nostavat hiekat nurmikoille lumen mukana. Tästä laskutetaan ja vahinkoja vähätellään: "tekevälle sattuu" tai "inhimillinen virhe".

Kirjoittaja väittää, että asukkaat eivät saa mennä rakennuksen katolle pudottamaan lunta. Tämä ei pidä paikkansa. Kuka tahansa saa mennä katolle; eri asia on tietysti onko se järkevää. Korkeille kerrostalokatoille ei varmaan kannatakaan mennä, mutta maassamme on erittäin paljon matalia rivi- ja paritalokattoja, joilta lumet voi itse pudotella ihan hyvin. Mikäli lumia pudotetaan talkootöillä, on taloyhtiö vastuussa turvallisuudesta. Talkoovakuutus on putoamissuojainten lisäksi tällöin paikallaan.

Niin kauan kuin tarjottavat lumenaurauspalvelut ovat holtittomia, kalliita ja vääränlaisella kalustolla toteutettuja, eivät palvelusopimuksen missään tapauksessa kannata.

Piratismin edunvalvontaa parhaimmillaan

Helsingin sanomien keskustelua-palstalla (16.7.2011) Musiikkituottajan - IFPI Finland ry:n toiminnanjohtaja Lauri Rechardt kirjoittaa piratismin hinnan olevan liian korkea. Hänen mukaansa arviointi ei ole eksakti tiede, mutta tästä huolimatta hän toteaa, että tilatun tutkimuksen mukaan luovilta aloilta katoaa 1.2 miljoonaa työpaikkaa vuoteen 2015 mennessä, mikäli nettipiratismia ei saada merkittävästi vähennettyä. Edelleen hän toteaa, että laittomien sisältöjen jakelun aiheuttamat taloudelliset menetykset ovat 240 miljardia euroa.

IFPI:n oman tutkimuksen mukaan laittomia internet-palveluja käyttää Suomessa kolmannes internetin käyttäjistä. Edelleen, kirjoittaja arvioi, että lisääntyneestä kulutuksesta koitunut arvonlisäys valuu harmaan talouden ja välittäjien taskuihin.

Kirjoitus on tyypillinen edunvalvojan kirjoitus, jossa hämärretään tosiasioita esittämällä niitä intressiryhmän kannalta suotuisassa valossa. Esimerkiksi 1.2 miljoonaa työpaikkaa kuulostaa paljolta, mutta jos arvioidaan, että maailmassa (jota tutkimus ilmeisesti koskee) on miljardeja työpaikkoja, kyse onkin alle promillen muutoksesta. Lisäksi kaikilta aloilta poistuu työpaikkoja tuottavuuden kasvaessa tai rakenteellisten muutosten seurauksena.

Kirjoituksessa ei kerrota, mitä suomalaisten laittomien internet-palvelujen käytöllä tarkoitetaan. Tilanne olisi varmasti huolestuttava, jos tosiaan kolmannes suomalaisista internetin käyttäjistä hankkisi systemaattisesti edelleenlevitettäväksi massoittain tekijänoikeuksien suojaamaa materiaalia. Mikäli he vielä maksaisivat siitä jollekin kolmannelle osapuolelle, syntyisi kirjoittajan kuvailemaa harmaata taloutta ja välittäjiä. Hyvin todennäköisesti kirjoituksessa esitettyyn lukuun on kuitenkin on kuitenkin luettu mukaan kaikki mahdollinen käyttö, josta ylivoimaisesti suurin osa todennäköisesti on satunnaisia, omaan käyttöön tarkoitettuja muutaman kappaleen latauksia.

Ehkä hankalin kohta kirjoituksessa on piratismin aiheuttamien taloudellisten menetysten arviointi. Arvio perustunee alan itsensä määrittelemiin yksikköhintoihin eikä esimerkiksi markkinamekanismin määrittelemään markkinahintaan. Täten arvio on siis täysin mielivaltainen.

Paljolti kirjoituksessa esitetyin perustein voitaisiin ajaa myös esimerkiksi separaattori- tai pinkopahviteollisuuden asiaa: jos harmaata tuontia ja piraattiseparaattoreiden tai -pinkopahvien käyttöä ei saada kitkettyä, alalta häviää miljoona työpaikkaa ja taloudelliset menetykset ovat arvioitu markkinan koko kerrottuna valmistajan määrittelemällä yksikköhinnalla.

Toisen hengentuotoksen taloudellinen hyödyntäminen on luonnollisesti tuomittavaa. Olisi kuitenkin syytä ymmärtää, että internetin tyyppisen jakelukanavan syntyminen on sellainen toimintaympäristön muutos, johon myös tarjonnan ja erityisesti hinnoittelun tulisi reagoida. Hintataso ei ole saavutettu etu.