Julkisen tutkimusrahoituksen on kestettävä yhteiskunnallinen perustelu

 

Kesän 2025 keskustelu kynsistudioita käsittelevän tutkimushankkeen rahoituksesta paljastaa laajemman ongelman: julkisen tutkimusrahoituksen periaatteet sekoittuvat yksittäisten hakemusten arviointiin. Kysymys ei ole tutkijasta tai tieteenalasta, vaan siitä, millä perusteilla julkista rahaa käytetään.  

Rahoituspäätösten perusteluiden ja yhteiskunnallisen relevanssin tiukka erottelu tieteellisestä laadusta ja autonomisesta vertaisarvioinnista on välttämätöntä, jotta tutkimus säilyttää oikeutuksensa ja autonomiansa muuttuvassa, rajallisessa taloustilanteessa. On eri asia pohtia, mitä tutkimusaiheita yhteiskunnan tulisi rahoittaa kuin sitä, onko  yksittäinen hakemus tieteellisesti korkeatasoinen. Jälkimmäinen kuuluu vertaisarvioinnille. Edellinen on tiedepolitiikkaa, joka pitäisi tehdä avoimesti, etukäteen ja tilivelvollisesti. Jos nämä tasot menevät sekaisin, syntyy vaikutelma, että mikä tahansa metodisesti kelvollinen hanke olisi automaattisesti myös parasta julkisen rahan käyttöä.

Perustuslailla ja tutkimuksenvapaudella asiaa ei voida kuitata, sillä kyse on köyhtyvän kansakunnan vähenevistä verorahoista; usein unohtuu, että budjetti on rajallinen. Vaihtoehtoiskustannus käsitteenä tekee ongelman näkyväksi: jokainen rahoitettu euro on pois jostakin muusta, mahdollisesti yhtä laadukkaasta mutta yhteiskunnallisesti mahdollisesti vaikuttavammasta tutkimuksesta. Nykyisessä tilanteessa – vähäinen talouskasvu, väestön ikääntyminen, nuorten mielenterveys, ilmastokestävyys, turvallisuusympäristön muutos – rahoituspäätöksiltä on perusteltua vaatia yhteiskunnallista relevanssia ja skaalautuvaa vaikuttavuutta.

On myös huomattava, että yksittäinen rahoitus ei vaikuta vain yhteen projektiin, vaan sillä on vipuvaikutuksia. Rahoituksellä tuotetaan julkaisuja, jotka avaavat kirjoittajilleen reittejä vakinaistamisiin ja professuureihin. Professuurit osaltaan institutionalisoivat tutkimussuuntauksia, mikä puolestaan ohjaa tieteellistä diskurssia siitä, mitä pidetään tärkeänä ja millä käsitteillä tutkimusta tehdään. Lopulta aihepiiri saattaa saada lisärahoitusta vain, koska se on institutionalisoitunut ja tuottaa julkaisuja. Pahimmillaan järjestelmä alkaa vahvistaa sisäisesti tuottavia mutta ulkoisesti vaikeasti perusteltavia polkuja. Se rapauttaa luottamusta ja lopulta uhkaa tieteen autonomiaa: jos tiedeyhteisö ei kykene perustelemaan valintojaan, ne perustellaan sen puolesta muualla.

Tutkimuksessa pelkkä metodinen laatu ei riitä, vaan tarvitaan myös ulkoinen perusteltavuus: selkeät etukäteiskriteerit ja avoin perustelu. Hankkeen on pystyttävä osoittamaan, mitä konkreettista ongelmaa tai tiedollista aukkoa se tässä ajassa auttaa ymmärtämään, ja tulosten on avauduttava realistiseksi poluksi hyötyihin sääntelyn, palvelujen, teollisuuden tai osallisuuden tasolla yksittäisen tapaustutkimuksen sijaan. Lisäksi on voitava perustella, miksi juuri tämä hanke on parempi investointi kuin todennäköinen seuraavaksi paras vaihtoehto, ja varmistettava tilivelvollisuus ja läpinäkyvyys niin, että päätökselle on kirjallinen ja julkinen perustelu sekä suunnitelma vaikutusten jälkiarvioinnista.

Ongelmaksi voi luonnollisesti muodostua se, että painottamalla liiaksi vaikuttavuuskriteereitä on vaarana rajoittaa tieteellistä vapautta, liioitella hankkeiden yhteiskunnallista vaikutusta tai suosia vakiintuneita, institutionaalisia polkuja uuden tutkimuksen kustannuksella. Siksi rahoituksen jakoon tarvitaan balanssia: strateginen ohjaus ja vaikuttavuuden varmistaminen, mutta samalla mahdollisuus tieteelliseen riskiin ja uutuusarvoon, joilla merkittävimmät tutkimuslöydökset usein syntyvät.

Käytännön parannuksia voidaan tehdä ilman byrokratian kasvattamista. Rahoituksessa tulisi etukäteen määritellä osuudet strategisille teemoille ja aidosti uteliaisuusvetoiselle perustutkimukselle, sillä molempia tarvitaan mutta rajat ja perusteet on sanottava ääneen. Hakemuksilta on syytä vaatia jo etukäteen tiiviit vaikuttavuuspolut ja tehdä myöhemmin kevyt jälkiarviointi, esimerkiksi kolmen–viiden vuoden kuluttua. Samalla hakijoiden tulisi kuvata, miten hanke rakentaa pysyviä rakenteita ja miksi nämä ovat yhteiskunnallisesti perusteltavissa. Lisäksi päätösten perustelut, rahoituskehykset ja valintaperusteet olisi tuotava avoimesti julki, sillä luottamus syntyy selittämällä, ei viittaamalla suljettuun prosessiin.

Kaikki tieteenalat ovat ainakin omasta mielestään välttämättömiä. Oleellisia kysymyksiä kuitenkin ovat mm. miksi juuri tämä hanke pitäisi rahoittaa julkisilla varoilla ja miksi  juuri nyt? Kun vastaus pystytään esittämään ymmärrettävästi, tutkimus säilyttää oikeutuksensa ja tieteen autonomia vahvistuu. Kun vastausta ei ole, rahoituspäätös on heikko, vaikka vertaisarviointi olisi moitteeton.

Julkinen tutkimusrahoitus on yhteinen investointi. Sen perustelun pitää olla riittävän kestävä.