Sola bermudatakilassa

Bermudatakila muodostuu kahdesta karkeasti ottaen kolmion muotoisesta purjeesta. Keulapurje on nimensä mukaisesti keulassa maston etupuolella, ja maston takana on isopurje. Näiden purjeiden välissä on pystysuuntainen rako, sola.

Tuskin mihinkään muuhun takilan osaan kohdistuu niin paljon väärinymmärrystä ja vääriä tulkintoja kuin solaan. Tyypillinen väite on, että sola kiihdyttää virtausta ja parantaa näin purjeiden toimintaa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Tässä tekstissä seurailen Arvel Gentryn jo 1970-luvulla esittämää selitystä, jonka myös CFD-laskenta on myöhemmin osoittanut hyvinkin oikeaksi. 

Tarkastellaan ensin purjetta yleisesti. Sekä keula- että isopurje ovat siipiprofiileja, jotka viskoosissa virtauksessa saadaan vastusvoiman lisäksi tuottamaan voima, joka ei ole virtauksen suuntainen ja jota kutsutaan nostovoimaksi. Tämä voima syntyy virtauksen (syystä tai toisesta) synnyttämästä paine-erosta siipiprofiilin eri puolilla. Profiilin pinta-alayksiköllä syntyvän voiman suuruus riippuu paine-erosta pinta-alayksikön eri puolilla, ja suunta pinta-alayksikön normaalivektorin suunnasta. Purjevenettä vie parhaiten eteenpäin voima, joka suuntautuu mahdollisimman hyvin veneen kulkusuuntaan. Vastaavasti venettä pyrkii viemään sivulle sellaiselle pinta-alayksikölle syntyvä paine-ero, jonka normaali osoittaa veneen sivulle. Koska köli estää liikettä sivuttain, tämä voima kallistaa venettä.

Suurempi paine-ero tuottaa suuremman voiman. Paine-ero puolestaan riippuu mm. ilman virtausnopeudesta purjeen ympärillä. Mitä isompi virtausnopeus on, sitä isompi on alipaine purjeen suojanpuolella, ja mitä pienempi virtausnopeus on, sitä isompi on ylipaine purjeen tuulenpuolella. CFD-laskennan perusteella tiedetään, että noin kaksi kolmannesta purjeen voimista syntyy suojan puolella alipaineen vaikutuksesta, ja yksi kolmannes tuulen puolella.

Virtausta purjeen takaliikissä sitoo ns. Kutta-ehto (Martin Wilhelm Kutta 1867-1944); saksalainen aerodynaamikko), jonka mukaan purjeen eli puolilta yhtyvän virtauksen tulee takaliikissä olla yhtä nopeaa. Ei siis ole mahdollista, että lähellä purjetta purjeen eri puolilta yhtyvät virtaukset olisivat eri nopeuksisia.

Lisäksi siipiprofiileilla on viskoosissa virtauksessa outo ominaisuus: ne kääntävät virtausta jo ennen kuin virtaus osuu profiiliin. Tämä johtuu siitä, että profiilin aiheuttama ilmahitusten liiketilan muutos välittyy viskositeettivoimien kauttaa hitusiin, jotka eivät vielä ole kohdanneet profiilia. Tätä kutsutaan upwash-ilmiöksi; fennomaaninen suomennos on ylöstaite. Purjeen etureunaan (kovalla myötätuulella takareunaan) osuva virtaus ei siis tule vallitsevan apparenttituulen suunnasta, vaan hiukan kääntyneenä poispäin purjeen jänteestä. Ilmiön ulottuvuudet riippuvat mm. purjeen koosta ja kohtauskulmasta.

Tarkastellaan tilannetta, jossa keulapurje on yksinään tuulessa. Sopivasti trimmattuna se tuottaa nostovoimaa, joka vie venettä eteenpäin, ja sillä pystytään purjehtimaan tiettyyn tuulikulmaan vastatuuleen. Keulapurjeen etuosassa pinta-alayksiköiden normaalit sojottavat paljolti veneen keulaa kohti, joten erityisen tärkeä on purjeen etureunassa syntyvä voima.

Sama tilanne syntyy, kun isopurje on yksinään tuulessa. Isopurjeella on kuitenkin lisäksi etureunassaan masto. Masto ei ole purjeen aerodynamiikan kannalta hyvä, sillä se aiheuttaa suojan puolelle taakseen pyörteen, josta syntyy helposti separaatiokupla, eli virtaushäiriö joka muuttaa isopurjeen suojapuolen virtauksen laminaarisesta turbulentiksi koko purjeen matkalta ja romahduttaa purjeen voimantuoton. Erityisesti masto estää purjehdusta ylös tuuleen, sillä separaatiokupla syntyy jo sellaisilla kohtauskulmilla, jotka keulapurje kestäisi hyvin. Pyörre sinänsä on hankala, koska se aiheuttaa turbulentin virtauksen juuri isopurjeen etuliikkiin, joka keulapurjeen tavoin on venettä parhaiten eteenpäin vievä purjeen osa, koska purjepinnan normaalit osoittavat siinä eniten veneen kulkusuutaan.

Kun nyt sitten nostetaan molemmat purjeet, ne alkavat vaikuttaa toisiinsa useilla suorastaan taianomaisilla tavoilla. Tarkastellaan seuraavassa pääasiassa kryssisuuntia: tulokset laajenevat myös muille tuulensuunnille.

Ensinnä isopurjeen laajalle ulottuva upwash alkaa kääntää tuulta myös keulapurjeelle. Tämän seurauksena keulapurjeelle tuleva tuuli kääntyy sivulle merkittävästi, jolloin keulapurje-isopurje -yhdistelmällä pystytään ajamaan huomattavasti ylemmäs tuuleen kuin pelkällä keulapurjeella.

Vielä merkittävämpää on se, että keulapurjeen takaliikki on nyt isopurjeen suojanpuolella alueessa, jossa isopurje kiihdyttää omaa suojanpuolen virtaustaan. Tämän seurauksena virtaus koko keulapurjeessa kiihtyy ja alipaine purjeen takana kasvaa. Keulapurjeen voimat kasvavat huomattavasti. Kutta-ehto vaatii, että myös tuulenpuolen virtaus keulapurjeessa kiihtyy, mutta koska alipainepuolen ilmiöt ovat ratkaisevampia, kokonaisuutena keulapurjeen voimantuotto kasvaa. Kuvassa alla on esitetty Arvel Gentryn jo 1980-luvulla tekemä laskelma paine-erosta keulapurjetta pitkin laskettuna ilman isopurjetta ja isopurjeen kanssa. Cp viittaa painekertoimeen eli dimensiottomaan suhteelliseen paineeseen ja x purjeen pituuteen ( 0 = Etuliikki, 12 = takaliikki; oletettavasti Gentry käyttää tässä jonkin purjeen pituutta jollakin korkeudella jalkoina). Katkoviivalla on merkitty painekerroin eri kohdissa purjetta ilman isopurjetta molemmin puolin purjetta (negatiivinen Cp on alipaine), ja yhtenäisellä viivalla isopurjeen kanssa. Nähdään, että suojan puolella isopurjeen kiihdyttämä virtaus aiheuttaa kautta purjeen puolitoista-kaksinkertaisen alipaineen, kun taas suojan puolella kiihtynyt virtaus pienentää painekerrointa lähinnä tuulen puolella purjeen takaosassa. Erityisen tärkeää on, että nettopainekerroin lähellä purjeen etuliikkiä kasvaa huomattavasti – tämä on juuri se osa purjetta, joka vie venettä parhaiten eteenpäin! Alemmassa kuvassa suojan puolen painevoima on visualisoitu profiiliin.

Entä sitten isopurje? Ensinnä  Keulapurje (ja sola) hidastavat virtausta isopurjeen etuosassa. Tämä pienentää maston separaatiokuplaa sekä paineen muutosnopeutta pintaa pitkin, mikä tarkoittaa, että isopurje voidaan jalustaa isommalle kohtauskulmalle kuin ilman keulapurjetta. Näin isopurje saadaan vielä paremmin kääntämään keulapurjeen virtausta ilman vaaraa purjeen sakkaamisesta, millä on kryssillä erityisen iso merkitys. Kuvassa alla on esitetty isopurjeen painekerroin (Cp) pitkin isopurjeen pituutta x ilman keulapurjetta (katkoviiva) ja keulapurjeen kanssa. Ilman keulapurjetta painekerroin isopurjeen etuosassa olisi iso. Tulos on kuitenkin teoreettinen, sillä nopeasti kasvava paine (pienenevä alipaine) yhdistettynä mastopyörteeseen aiheuttaa sen, että virtaus irtoaa ja purje sakkaa. Keulapurjeen kanssa isopurje ei itse asiassa juurikaan tuota paine-eroa eli voimaa. Tämä ei ole niin vakavaa kuin voisi ajatella, sillä voima isopurjeessa sen ollessa jalustettuna keskelle vain kallistaisi venettä, ja separaatiokupla estäisi eteenpäin vievän voiman tuoton isopurjeen etuliikissä.

  

Lopuksi voidaan kysyä, mihin solaa tarvitaan. Eikö yksi iso yhtenäinen purje ilman solaa toimisi yhtä tehokkaasti? Todennäköisesti yhden ison purjeen painejakauma muistuttaisi keulapurjeen painejakaumaa ilman isopurjetta (fig. 6 katkoviiva). Painevoimat olisivat varmastikin vähän isommat suuremman pinta-alan takia, mutta myös vastusvoimat kasvaisivat. Lisäksi painejakauma olisi sellainen, että samalla eteenpäin vievällä voimalla vene kallistuisi solallista ratkaisua paljon enemmän. Erityinen takaisku olisi upwashin menettäminen; tällaisella purjeratkaisulla ei pystyttäisi purjehtimaan tuuleen yhtä ylös kuin kahdella erillisellä purjeella. Kahteen purjeeseen liittyy luonnollisesti myös kaikenlaisia mittakaava-, sivusuhde- ja käsiteltävyysetuja, jotka menetettäisiin yhdellä purjeella.

Näin olemme nähneet, että purjeilla on merkittävää salaista yhteispeliä. Purjeiden asettelu niin, että väliin jää sola, samaan aikaan vähentää isopurjeen virtausnopeuksia, paine-eroja ja kallistavia voimia sekä lisää keulapurjeen virtausta, paine-eroja ja eteenpäin vieviä voimia ja mahdollistaa purjehtimisen ylemmäs tuuleen. Ja niin – virtaus solassa ei kiihdy, vaan oikeastaan hidastuu.

Kuvat: Arvel Gentry, The Application of Computational Fluid Dynamics to Sails , Proceedings of the Symposium on Hydrodynamic Performance Enhancement for Marine Applications, Newport, Rhode Island, October 31 - November 1, 1988

 

 

 

 

 

 

 

 

Veneilyn tiskausvesien ympäristövaikutuksista

Veneilyssä harmaavedet päästetään usein suoraan mereen. Onko tällä käytännöllä kielteisiä vaikutuksia vesiluontoon? Mielipiteitä on monia, mutta faktoja asiasta ei ole esitetty. Esitän tässä yksinkertaisen tiedonkeruun tuloksia ja pitoisuuslaskelmia. Näkökulma on tekninen ja dataan perustuva - arvokysymyksiä ei käsitellä.

Tämä on käsittääkseni ensimmäinen yritys kvantifioida huviveneiden tiskausvesien vaikutuksia Suomessa. Eräänä vertailukohtana toimii BSAG:n teettämä selvitys Kotka-Haminan satamassa käyvien laivojen harmaajätevesistä. Sen johtopäätösten mukaan joitakin paikallisia vaikutuksia saattaisi syntyä, mutta Itämeren tasolla päästöt ovat merkityksettömiä. Todennäköisesti laivojen harmaavesien koostumus poikkeaa huviveneiden tiskivesien koostumuksesta, mutta johtopäätökset ovat samansuuntaisia tässä esitetyn kanssa. 

Yhdyskuntajätevedet – joita myös huviveneiden jätevedet ovat - jaetaan mustiin ja harmaisiin jätevesiin. Mustat jätevedet koostuvat virtsasta ja ulosteesta sekä wc-paperista ja wc-huuhteluvesistä. Harmaat jätevedet (harmaavedet) koostuvat ruuanlaiton ja syömisen, peseytymisen, vaatteiden pesemisen ja siivoamisen jätevesistä.

Keskeisiä jäteveden vaikutuksia ja laadun mittareita ovat

• Jätevesien kyky ravita kasveja so. rehevöittävä vaikutus: mittarina jäteveden sisältämä kokonaisfosfori- ja kokonaistyppimäärä Ptot ja Ntot
• Jätevesien kyky poistaa happea vedestä: mittarina jätevedessä olevan orgaanisen aineen määrä, joka toimii happea käyttävien pieneliöiden ravintona. Käytännössä ainemäärää ja -laatua mitataan selvittämällä, kuinka paljon vedestä häviää liuennutta happea tietyssä aikayksikössä (BOD-biologinen hapenkulutus; yleensä ilmoitetaan hapenkulutus 5 tai 7 vuorokaudessa)

Muita mittareita ovat mm.

•  Ylipäätään hapetettavissa olevan aineen määrä, jota mitataan kemiallisella hapenkulutuksella (COD). Kemiallisen ja biologisen hapenkulutuksen suhde kertoo karkeasti, miten iso osa jäteveden kiintoaineesta soveltuu pieneliöiden ravinnoksi.
•  Fysikaaliset ominaisuudet kuten lämpötila, väri, kiintoainepitoisuus, sameus ja pH
• Erilaiset vierasaineet kuten raskasmetallit ja ksenobioottiset (luontoon kuulumattomat) orgaaniset yhdisteet
• Eri kemikaalien reaktio- ja hajoamistuotteet
• Mikro-organismit.

Harmaiden jätevesien koostumusta on tutkittu kirjallisuudessa yllättävän paljon; pääajurina on ollut harmaavesien kierrättämismahdollisuuksien selvittäminen kotitalouksissa. Myös keittiö-, pyykinpesu- ja suihkuharmaavesiä on tutkittu erikseen.

Kirjallisuuden perusteella voidaan arvioida, että keittiöharmaaveden biologinen hapenkulutus on suuruusluokkaa 200-1400 mg/l  ja kokonaistyppi useita kymmeniä milligrammoja litrassa. Kokonaisfosforin osalta tilanne on hankala, sillä suuri osa kirjallisuudessa esitetyistä tuloksista on ilmeisesti peräisin ajalta tai alueilta, jossa fosfaatit astianpesuaineissa ovat olleet sallittuja. Myöskään ei aina tiedetä, onko keittiöjätevettä ollut tuottamassa myös astianpesukone. Kirjallisuuden mukaan astianpesuaineiden fosfaatit aiheuttavat suurimman määrän keittiöharmaaveden kokonaisfosforista. Fosfaatit astianpesuaineissa ovat kuitenkin olleet EU:ssa käytännössä kiellettyjä vuodesta 2017.  Vanhoissa kirjallisuudessa esitetyissä mittauksissa kokonaisfosforia on keittiöharmaavedessä kymmeniä milligrammoja per litra. Kokonaisfosfori vaihtelee sen mukaan, paljonko tiskausvedessä on ruuantähteitä. Veneissä usein veden vähyyden vuoksi ruokaisiksi jääneet astiat pyyhitään paperilla, mikä vähentää ruuantähteiden määrää.

Muut mittarit ovat vähemmän tärkeitä keittiöharmaaveden kannalta. Keittiöharmaavesissä ei tyypillisesti esiinny raskasmetalleja, ja astianpesuaineiden tensidien tulee EU:ssa olla biohajoavia. Lisäksi tensidit esiintyvät rasvan kanssa miselleinä, joissa ne ovat kiinnittyneitä rasvapartikkeleihin ja ovat näin käytännössä inaktiivisia, edellyttäen että tiskiainetta on annosteltu oikein.  Mikro-organismeja voi esiintyä keittiöharmaavedessä lähinnä jos vesiin huuhdellaan pilaantunutta ruokaa.

Yhden tiskauskerran vaikutuksia

Jos oletetaan, että tiskausharmaavesi (tiskivesi) on koostumukseltaan lähellä keittiöharmaavettä ja veneessä syntyy yhdellä tiskauskerralla 5 litraa, tiskivesialtaallisen

• biologinen hapenkulutus on tuhansia milligrammoja
• kokonaistyppi on luokkaa satoja milligrammoja
• kokonaisfosfori on todennäköisesti joitakin kymmeniä milligrammoja.

Oletetaan, että yhden tiskauksen vedet laimenevat veneen alle (esim. 3 x 10 x 2.5 m3) so 75000 litraan.

• Jos merivedessä on happea 10 mg/l, tässä vesimäärässä on happea 750000 mg. Hapenkulutus (noin viikon aikana!) on prosentin suuruusluokkaa tästä
• Suomenlahdella ja saaristomerellä meriveden keskimääräinen kokonaistyppipitoisuus on SYKE:n merentilaindikaattoreiden mukaan 350-400 mikrogrammaa/l. 75000 litrassa kokonaistypen määrä on siis 26 250 000 mikrogrammaa eli noin 30 g. Typpilisä on suuruusluokaltaan prosentin luokkaa.
• Keskimimääräinen meriveden fosforipitoisuus noin 15-30 mikrogrammaa/l (Suomenlahti) ja 15-20 mikrogrammaa/l (Saaristomeri). Vähimmillään veneen alla on 1125000 mikrogrammaa so noin 1 gramma fosforia. Riippuen tiskivesien pitoisuudesta fosforilisä veneen alla lienee muutaman prosentin luokkaa.

Tiskivedet sekoittuvat ympäröivään veteen nopeasti mm. lämpötila- ja konsentraatioerojen sekä veden liikkeiden takia. Kun tiskivesi on levinnyt esim. 30 x 9 x 4 m3 alueelle eli n. 1000 kuutioon (miljoona litraa), hapenkulutus, typpilisä ja fosforilisä ovat jo alle promilleluokkaa. 

Paikallisvaikutukset

Jos vesi vaihtuu satamapaikoissa, tai vene on kulussa, yksittäisen tiskivesipäästön vaikutukset jäävät siis varsin pieniksi. Suojaisissa satamalahdissa vesi ei vättämättä pääse vaihtumaan niin, että fosfori ja typpi laimenisivat tai merivesi korvautuisi runsashappisemmalla. Jos paikassa käy paljon veneitä, jatkuva tiskivesikuormitus saattaa näissä paikoissa aiheuttaa edellisten kuvailujen valossa paikallista rehevöitymistä ja happikatoa. jos esimerkiksi tiskivesien kiintoaine laskeutuu koko ajan veneiden alle, kiinnittymispaikkojen edustalla saattaa syntyä paikallisia hapettomia pohja-alueita, mikä voi aiheuttaa sulfidimuodostusta. Yksi indikaatio tilanteesta voi olla esimerkiksi ankkurin mukana nousevan maa-aineksen rikinkatkuinen tuoksu. Tällainen kehitys luonnollisesti heikentää näiden paikkojen luonnon tilaa ja virkistysarvoa.

Vaikutukset Itämeren tasolla

Aiemmassa postauksessani arvioin, että Suomessa syntyisi noin 25 retkiveneilypäivää niillä 40000 veneellä, joissa on vesi-wc. Todennäköisesti myös muunlaisissa veneissä tiskataan, mutta arvioidaan suuruusluokkaa tältä pohjalta. Jos veneessä tiskataan 2 x päivässä, syntyy tiskivettä näistä veneistä noin 10000 kuutiometriä. Tämän tiskiveden kokonaisfosfori on luokkaa 100 kg (0,1 tonnia) ja kokonaistyppimäärä luokkaa 1000 kg (1 tonni). Suomessa syntyvä fosforikuorma on vuosittain noin 3600 tonnia ja typpikuorma kymmeniä tuhansia tonneja. Vaikka tiskausmäärät olisivat moninkertaisia edellä arvioituun verrattuna, tiskivesillä ei Itämeren tasolla ilmeisesti ole juurikaan merkitystä rehevöitymisen kannalta.

Vaikutukset maassa

Usein tiskivedet kaadetaan maahan vesistövaikutusten välttämiseksi. Koska yleensä erillisiä harmaavesisäiliöitä ei ole, vesi siirretään maihin pesuvadissa tai vastaavassa. Siirtoprosessissa on omat riskinsä, sillä vati vaatii yleensä kaksi kättä, jolloin siirtyminen veneestä maihin astian kanssa on hankalaa. 

Tiskivesien vaikutuksia maaekosysteemissä ei tunneta. Se tiedetään, että esimerkiksi kiinteillä maalle perustetuilla tiskauspaikoilla tiskausvedet aiheuttavat muutoksia maaluonnossa. Kiinnostava kysymys on, onko perusteltua kuormittaa maaluontoa rantautumispaikkojen lähellä, jos vesiluonto paikalla on sellainen, että vaikutukset laimenisivat nopeasti.

Suosituksia

• Käytä vesiluonnon kannalta mahdollisimman haitattomia tiskiaineita (oma kysymyksensä on, mitkä ovat sellaisia)
• Annostele tiskiaine oikein. Vapaat tensidit ovat luonnolle todennäköisesti paikallisesti hankalia ennen biohajoamistaan
• Älä päästä tiskivesiä veteen satamapaikoilla, joissa vesi ei vaihdu.
• Kulussa ja satamapaikoissa, joissa vesi vaihtuu, tiskivesien päästämisestä mereen ei ole oleellista haittaa
• Rakenna turvallinen tapa siirtää tiskivedet rantaan. Pesuvati, purjevene ja liukas kallio tai laituri eivät ole hyvä yhdistelmä.
• Jos rantaan siirtäminen on haasteellista, pidätä tiskivedet lavuaarissa ja päästä ne kulussa, tai rakenna erillinen harmaavesitalteenotto.
• Älä jätä tiskiveteen ruuanpaloja, jotka voisivat houkutella haittaeläimiä
• Pyri hajauttamaan maakuormitusta viemällä tiskivesi riittävän kauas satamapaikasta.

 

 

Yhdistyksen ympäristöohjelmasta

 Päädyin mukaan laatimaan erään yhdistyksen ympäristöohjelmaa. Yhdistyksessä oli ollut ympäristöohjelma pitkään, ja nyt se pitäisi päivittää. Yhdistyksen toiminta liittyy veneilyyn.

 Mikä on ympäristöohjelma?

 Ympäristöohjelma kuvaa, miten organisaatio suhtautuu ympäristöön, yleensä luontoympäristöön. Ohjelman tarkoituksena on usein määritellä organisaation tavoitetila ja toiminta ympäristöasioissa sekä kannustaa organisaation jäseniä ja vastuuhenkilöitä toimimaan ympäristöystävällisemmin.

 Jäsenten lisäksi ympäristöohjelma tavoittaa jäseneksi aikovat, palkatut henkilöt, alihankkijat, vuokranantajat, satamapaikkojen naapurit, kunnat, muut veneilijät sekä veneala ja sen järjestöt. Näille sidosryhmille ympäristöohjelman tarkoitus on usein kertoa miksi, millä tavoin ja millaisella aikataululla järjestö haluaa edistää ympäristöystävällistä ajattelua toiminnassaan. 

 Ympäristö: itseis- vai välinearvo?

 Ympäristöetiikassa keskeinen kiista on, onko luonto arvokas sellaisenaan, itseisarvona, vai sen ihmiselle tuottamien merkitysten kautta, välinearvona. Veneilyllä ja luonnossa liikkumisella on vain ja ainoastaan negatiivisia ympäristövaikutuksia. Luonto ja ilmasto pärjäisivät parhaiten ilman ihmistä (vrt. esim. tulossa oleva EU:n ennallistamisasetus), joten paras ympäristöteko on olla ostamatta venettä. Voiko ympäristö siis olla veneilevän yhdistyksen itseisarvo? Tuskin. Voimme siis suhteellisen turvallisesti lähteä siitä, että a) luonnolla ja sen suojelemisella on käytännössä välinearvo, jota hyödynnetään yhdistyksen toiminnassa ja b) eri syistä haluamme minimoida aiheuttamamme negatiiviset vaikutukset ympäristöön.

 Onko yhdistyksen tehtävä vain pilata ympäristöä?

 Miksi yhdistys on olemassa? Se määritellään yleensä yhdistyksen säännöissä – yhdistys on olemassa tiettyä tarkoitusta varten. Tarkoitustaan toteuttaessaan yhdistys aiheuttaa muutoksia ympäristössään ja sidosryhmissään – yhdistyksen toiminnalla on vaikutuksia. Viime vuosikymmeninä yritysmaailmassa on alettu tuoda esille myös toiminnan positiivisia vaikutuksia sekä tapoja, joilla vaikutuksia tuotetaan. Tämä vastuullisuudeksi kutsuttu kehikko soveltuu myös yhdistyksen toiminnan vaikutusten kuvaamiseen. Tällöin vastuullisen yhdistyksen tehtävä hahmottuu positiivisten vaikutusten maksimointina ja negatiivisten minimointina. Yleensä ympäristövaikutukset ovat keskeisin toiminnasta syntyvä negatiivinen vaikutus: Tässä negatiivinen tarkoittaa luonnon haluttujen ominaisuuksien vähenemistä, so. luonnontilan mahdollisimman vähäistä muuttamista lähtien kuitenkin siitä, että yhdistys toteuttaa toimintaansa. Tähän määritelmään voidaan lukea mukaan myös ilmastovaikutukset.

 Mitä hyvää yhdistys tekee?

 Jo Aristoteles piti ihmisen itseisarvona onnellisuutta ja hyvää elämää. Puheena olevan yhdistyksen tehtävä on tästä näkökulmasta tuottaa onnellisuutta veneileville ihmisille. Onnellisuus yhdistyksen sisällä syntyy esimerkiksi yhdistyksen materiaalisista resursseista ja niiden mahdollistamasta elämyksellisestä veneilystä, yhteisöllisyydestä, luontoyhteydestä, tiedon ja osaamisen kartuttamisesta ja suvaitsevista kulttuurinormeista. Hyviä vaikutuksia ulospäin syntyy esimerkiksi siitä, että yhdistyksen toiminta kanavoi suomalaisiin saaristokuntiin merkittäviä rahasummia. Yhdistyksen jakamistalous so. satamapaikkojen keskitetty käyttö on erittäin resurssiviisasta ja vapauttaa kaupallisten ja luonnonsatamien resursseja muiden käyttöön. Ja jos yhdistys laadukkaalla toiminnallaan pystyy estämään muutamankin lentämistä vaativan lomamatkan, positiiviset ilmastovaikutuksetkin nousevat merkittävään rooliin. Negatiivisia ympäristövaikutuksia on siis syytä peilata yhdistyksen todellista toimintaa vasten ja suhteuttaa siihen.

 Ympäristöohjelma käyttää valtaa

 Vastuullisuuslähtökohdista ympäristöohjelmalla on aina jokin tarkoitus. Yhtäältä se antaa sidosryhmille kuvan yhdistyksen toiminnasta ja tavoista, joilla ympäristöstä huolehditaan. Näin ulkoiset sidosryhmät voivat todeta ympäristöasioiden olevan mallillaan ja yhdistyksen todennäköisesti olevan luotettavampi ja hyväksyttävämäpi kumppani kuin sellaisen yhdistyksen, jolla ympäristöohjelmaa ei ole.

 Ympäristöohjelman toteuttaminen ohjaa seuran ja sen jäsenten toimintaa. Vaikka hallitus tai jäsenkokous hyväksyisivät ympäristöohjelman, ympäristöohjelman laatija käyttää valtaa valmistellessaan ohjelmaa. Länsimaisen käsityksen mukaan vallankäytön tulisi olla perusteltua, erityisesti silloin kun valtaa käytetään toiminnan rajoittamiseen tai kustannusten aiheuttamiseen toisille.

 Ympäristöasioissa tärkeitä perustelunäkökohtia ovat mm. seuraavat: 

1. Objektiivisuus: Siitä, että yksi jäsen haluaa toimia tietyllä tavalla, ei missään tapauksessa voi seurata, että kaikkien tulisi toimia tietyllä tavalla. Jo sitoutumisen ja hyvän hallintotavan varmistamiseksi tarvitaan perusteluja. On ymmärrettävää, että joillakin ihmisillä on toisia voimakkaampi tarve toimia luonnon puolesta, mutta tästä huolimatta heillä ei ole automaattista oikeutta vaatia muita toimimaan samalla tavoin vain sillä perustein, miltä heistä tuntuu.
2. Kokonaisuuksien tarkastelu ja kompleksisuuden ymmärtäminen: Usein ympäristövaikutukset ovat äärettömän monimutkaisia, ja kiusaus keskittyä näkyvään on suuri. Tähän liittyen elinkaarikestävyyden käsite on tärkeä: vaikutuksiltaan nyt isompi investointi saattaa pidemmän elinkaarensa takia tuottaa pitkällä aikavälillä pienemmät vaikutukset ympäristöön, koska korvausinvestointi lykkääntyy. Samoin ilmastoasioissa valmistuksen hiilijalanjälki unohtuu usein. Esimerkiksi dieselmoottoreiden käytön vähentämisen suositteleminen ilmastonäkökulmasta ei ota huomioon sitä, että purjekankaat ovat petrokemian tuotteita, joilla on niinikään iso hiilijalanjälki, ja purjeiden käytön merkittävä lisääminen lisää niiden kulumista ja vaihtotarvetta. Purjeveneen valmistus tuottaa kymmenien tonnien hiilidioksidipäästön, kun taas sadan diesellitran polttaminen noin 200 kilon hiilidioksidipäästön. Veneellä voi ajaa 100 vuotta ennen kuin käytönaikaiset päästöt ylittävät valmistuksen päästöt, ja nelihenkisen perheen Thaimaan-lentojen päästöillä voi veneillä 20 vuotta. Tiskiaineiden tensidit ovat haitallisia sekä veteen että maahan päästettyinä.
3. Teknologiariippumattomuus. Teknologiat muuttuvat, ja esimerkiksi kestopuun kieltäminen ympäristösyistä saattaa olla 5 vuoden kuluttua perusteetonta.
4. Toimenpiteiden merkittävyyden arviointi ja suuruusluokkien hahmottaminen. On oltava yhteinen käsitys siitä, että toimenpide on todellisesti merkittävä. Yleinen käsitys siitä, että kaikki päästövähennykset merkitsevät, pitää paikkansa vain kun käytössä oleva budjetti on äärettömän suuri. Käytännössä joudutaan valitsemaan rajahyödyiltään suurimmat keinot.
5. Toimenpiteiden vaikutusten arviointi. Toimenpiteillä saattaa olla vaikutuksia, jotka eivät ensi näkemältä hahmotu mutta jotka saattavat aiheuttaa yllättäviä sivuvaikutuksia. Toisaalta taklattavat haittavaikutukset voivat olla pieniä. Käytännössä joudutaan suhteuttamaan saavutettavat hyödyt ja luonnolle, yhdistykselle, jäsenille ja muille sidosryhmille mahdollisesti aiheutuvat haitat. Mikäli epävarmuudet ovat suuria, joudutaan toimenpiteen toteutusta harkitsemaan.

 Hyvän yhdistyksen ympäristöohjelman piirteitä

 Näistä pohdinnoista voidaan johtaa yhdistyksen hyvän ympäristöohjelman piirteitä.

 Ensinnä ympäristöohjelman tulee olla uskottava. Jos ympäristöohjelmassa luvataan kuu taivaalta mutta ei esitetä, miten ympäristövastuuta toteutetaan ja tavoitteet saavutetaan, ohjelma kääntyy jäsenten ja sidosryhmien silmissä viherpesuksi laatijaansa vastaan. Samoin mikäli edellä kuvattu vallankäyttö on subjektiivista ja perustuu uskomuksille faktatiedon sijaan, jäsenistön ei voida olettaa sitoutuvan. Syntyy kyttäilyä, joka vesittää ihmisten onnellisuuden kokemusta ja yhteisöllisyyttä.

 Toiseksi ohjelman tulee myös olla hyväksyttävä. Vapaaehtoisorganisaatiossa on saavutettava jäsenistön riittävä sitoutuminen, joka seuraa hyväksyttävyydestä. Hyväksyttävyys saavutetaan riittävällä taustatyöllä, perusteettomien rajoitusten välttämisellä, perustellulla vallankäytöllä ja aidosti yhteisellä valmistelulla.

Mikäli halutaan, ympäristöohjelma voi olla myös tavoitteellinen ja sen toteutumista voidaan mitata, mutta jo toiminnan saattaminen tiettyjen normien piiriin on yhdistykselle todennäköisesti riittävää.